Hän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä kiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa. Hän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle kaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus siitä, että hän oli geometrien ruhtinas, ja onnistunut korvaamaan aineen törkeyden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän hyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen ruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan, että kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen ja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin koko heidän temppeliensä ihanuus.
Te näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen luontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille, joiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä, että nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin koskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin hänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella itseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja salamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella, tuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden ensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin kekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt heidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin. Ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja ilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan ikinuorekkaina.
Sellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän. Miksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin hekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota toisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta ja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään samalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kera seurustelleet.
Juuri sen oli demiurgi heiltä kieltänyt mitä nimenomaisimmin. Peläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia, kömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän oli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla toisiaan lähestymästä. Näin on tuo Eevan sana ymmärrettävä: "Sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi." Sillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli poloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että se on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut teille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen ja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan tai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini kannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja. Ja Eevan rangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena oli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: "Sinä olet sulattava ruokasi kivulla", vaan: "Sinä olet synnyttävä kivulla." Mutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen välillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen, jos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.
Siinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille, että velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka teitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä syntyvät, tulevat tuhmiksi ja onnettomiksi.
— Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, voiko siis syntyä lapsia myös muulla tapaa?
— Onnellista kyllä, vastasi hän, syntyy lukuisasti lapsia ihmisten ja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä. Siten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten syntyi Pythagoras, jolle hänen äidillinen salamanterinsa oli antanut kultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin Olympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenus Messenialainen, Julius Caesar, Porphyrius, keisari Julianus, tulenpalveluksen palauttaja, jonka Konstantinus Luopio oli poistanut, samoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen, s.o. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Aquinolainen, Paracelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.
Minä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat, yhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi kyllin rakastettava minusta huoliakseen. Hän vakuutti minulle, että varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä, vaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei tulisi olemaan muuta kuin vaikea valinnan pula. Ja minä kysyin filosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä miellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden olentojen kanssa.
— Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. — Riittää vain pyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on kotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani antava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi tällä kertaa.
Hän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten selällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra d'Astarac poistui nopeasti ja hävisi minulta yön pimeyteen.