Lakeijahirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli täytynyt lakata ajostaan yövartijan takia, joka oli heidän tielleen ilmestynyt. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä puolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät ikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen keskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka kyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.
— Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. — Mutta minä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he rakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.
— Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole minua muun vuoksi kutsunut kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne riidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.
— Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, teillä olisi, jos te olisitte tahtonut.
— Mutta, sanoin vielä hänelle, te näytätte olevan Parisin suosituin nainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.
— En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.
— Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.
— Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota on mahdoton saada järkiinsä.
Hänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin hedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin hänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.
— Taivas! huusi hän, kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!