Apotti tervehti häntä jo jonkin verran tuttavallisella hienoudella ja sanoi:
— Se on ihmeteltävää, hyvä rouva! Veli Ange on kapusiini ja osaa lukea.
— Vieläpä hän osaa lukea kaikkia pränttejä, vastasi äitini.
Ja lähestyessään munkkia hän tunsi Pyhän Margaretan rukouksen sen otsakekuvasta, joka esitti neitseellistä marttyyria, vihkivesiastia kädessään.
— Tämä rukous, hän lisäsi, on vaikeasti luettava, koska sanat siinä ovat aivan pienet ja tuskin toisistaan erotetut. Mutta onneksi riittää tuskan tullessa, jos asettaa sen laastarin tapaan sille paikalle, jossa kipu on suurin, ja se vaikuttaa silloin yhtä hyvin ja vieläpä paremmin kuin jos hokee sitä. Minä olen itse kokenut sen synnyttäessäni poikaani Jacquot'ta, joka istuu tässä.
— Epäilemättä, armon rouva, vastasi veli Ange. — Pyhän Margaretan rukous on erinomainen siihen tarpeeseen, josta puhutte, luonnollisesti sillä nimenomaisella ehdolla, että annetaan samalla almu kapusiinille.
Näin sanottuaan veli Ange tyhjensi pikarin, jonka äitini oli täyttänyt hänelle ääriään myöten, heitti pussin olalleen ja lähti taivaltamaan kohti Pientä Bakkosta.
Isäni tarjosi lintupaistia apotille, joka aloitti illallisensa, vetäen esiin taskustaan leivänkyrsän, viinipullon ja veitsen, jonka kuparinen pää esitti autuasta Ludvig XIV:tä roomalaisena keisarina antiikkisen pylvään nenässä.
Mutta hän oli tuskin pistänyt suuhunsa ensimmäisen palan, kun hän kääntyi isäni puoleen ja pyysi suolaa, kummastuneena ettei heti oltu asetettu suola-astiaa hänen eteensä.
— Se oli aina muinaiskansojen tapa, hän sanoi. — He tarjosivat suolaa kestiystävyyden merkiksi. He asettivat suola-astioita myös jumalien pöydälle temppeleihin.