Isäni tarjosi hänelle suolaa sarvesta, joka riippui uuninkupeessa.
Apotti otti niin paljon kuin hän tarvitsi ja sanoi:
— Muinaiset kansat pitivät suolaa kaikkien aterioiden välttämättömänä höysteenä ja asettivat sen arvon niin korkealle, että he kuvaannollisessa merkityksessä nimittivät suolaksi niitä sukkeluuksia, jotka tekivät herkullisiksi heidän keskustelunsa.
— Oh, sanoi isäni, niin kallis kuin suola lienee ollutkin noille muinaiskansoille, tekee suolavero sen meille nykyään vielä kalliimmaksi.
Äitini, joka kuunteli päältä kutoen villasukkaa, nautti voidessaan liittää keskusteluun jonkun sanan. — Täytyy uskoa, että suola on hyvä ja hyödyllinen aine, sanoi hän, koska pappi asettaa suolarakeen lapsen kielelle, kun sitä kastetaan. Kun poikani Jacquot tunsi suolan kielellään, hän irvisti, sillä hänellä oli jo ymmärrystä, niin pieni kuin hän olikin. Minä puhun, herra apotti, pojastani Jacques'ista, joka istuu tässä.
Apotti katseli minua ja sanoi:
— Hän on jo iso poika. Ujous kuvastuu hänen kasvoillaan, ja hän lukee tarkkaavaisesti Pyhän Margaretan elämäkertaa.
— Oh, jatkoi äitini, hän lukee myös rukousta kylmänvihoja vastaan ja Pyhän Hubertuksen rukousta, jonka veli Ange on opettanut hänelle, ja kertomusta hänestä, jonka useat pirut Faubourg Saint-Marcelissa repivät kappaleiksi, koska hän oli herjannut pyhän Jumalan nimeä.
Isäni katsoi minuun ihaillen ja kuiskasi sitten apotin korvaan, että minä voin oppia mitä tahansa luonnollisella ja synnynnäisellä keveydellä.
— Siinä tapauksessa, sanoi apotti, pitäisi hänen päästä opin tielle. Opinnot ovat miehen kunnia, elämän lohdutus ja lääke kaikkea pahaa vastaan, vieläpä rakkauttakin, kuten runoilija Theokritos vakuuttaa.
— Vaikka minä olen vain paistinkokki, vastasi isäni, minä kunnioitan kirjatietoa ja uskon mielelläni, kuten teidän armonne sanoo, että se on lääke rakkautta vastaan. Mutta minä en usko, että se on lääke nälkää vastaan.