Ajatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun jälkeen. Hänen kuvansa loisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli kumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photius, Olympiodorus, Fabricius, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain pienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkuttelivat minua laiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen muita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun hämmingilleni ja hajamielisyydelleni.
— Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä päivänä minulle, — eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin muuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään astaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten epävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiotasi, poikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen ajatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja että ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat luonnollista siveyttä perustaa, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa parranpärinää. Siveyden perustus ei ole luonnosta etsittävä, joka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin hyvästäkin. Siveyden perustus on Jumalan sanasta etsittävä, josta ei ole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset lait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen ja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnollisesti, mikä on hyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopivaa. Sitäpaitsi on meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsas toinen puoli, jotka saavat kiittää syntyperästään ainoastaan ennakkoluuloa. Inhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, jota voidaan välttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky on hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja pöllöpäitä varten.
Toisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat vanhettumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus on vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne loukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat meidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen todellisten eikä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä lakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin mielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin ja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa ilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska meidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme vaivaisia syntisiä.
Ja juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta käytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti katumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset ovat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä on sopusuhtainen rikoksen määrän kanssa, piilee juuri suurimmissa syntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä opinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani riittänevät jo sinulle todistamaan, että pyhyyden ensimmäisiä aineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen saastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainehistoa, ei ole tarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja niin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii eräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten nähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksista. Jacques Paistinkääntäjä: jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane voimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman mielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan jumalallista oikeutta.
Minä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon mestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin siinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin, voivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin epäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla sanoilla:
— Jakobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri nimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi turmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain ja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain inhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia ja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa pässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen mukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan. Hän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua taivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja, joita suurimmat pyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut sitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette elää Saint-Benôit-le-Betournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä olisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta ja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä keskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä luultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun sinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien pyhimysten pyhimys lepää sädekehineen. Nimitätkö sinä siveelliseksi turmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä järjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on jätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään paikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt häpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuunottamatta sielun kadotusta ja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa tässä matoisessa maailmassa, jonka tulee järjestyä ja ohjautua jumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä, että teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmän moitittavat, voivat johtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enempää sovittaa inhimillistä oikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän ymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan. Tällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit hakea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen, joita Zozimos käyttää. Zozimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä, tällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä tyrmistytti, mikäli Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja historioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea esitystapa. Manilius — toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana sitä — kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.
Tuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi, kun kohosi varjo hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin, tai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin varjo. Joko hän ei ollut ollenkaan kuullut noita sanoja tai hän halveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä niiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa ja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän valistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman työn, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
— Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni.
Tahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.
Seurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli ottanut,vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä, jolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen siellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten nojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipullo oli pöydälle asetettu. Hra d'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä, pyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas jalokivistä ja amuleteista, ja puhui:
— Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että teissä vielä meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella olisi jäljellä epäilystä keijujen ja salamanterien olemassaolosta, joka on yhtä todellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos todellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa he ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän. Salamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan vanhenemattomassa nuoruudessa. Eräät heistä ovat nähneet Noakin, Meneen ja Pythagoraan. Heidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät heidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty, että he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja että juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien vuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi mietekykyistä mieltä hairahduttaa. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee kuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville. Jos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon. Samoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten sylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on järjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla uskon voivani kerran pidentää huomattavaan määrään ihmiselämää ja ulottaa sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en ole koskaan imarrellut itseäni voivani pitentää sitä rajattomiin. Olisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan. Torjukaa siis luotanne, poikani, turhana taruna ajatus siitä kuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti on häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta, että salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette pian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät heitä vastaanottamaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin tulitte nämä pyhät salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään epäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan pidättyväisyydestänne.