Minun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin olin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra d'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut minulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:
— Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille avain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.
Hän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipullon päälle, joka täytti puolet pöytää.
— Tämä pullo, hän sanoi, on täynnä aurinkopölyä, joka on niin puhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten karkeille aistimille. Täten, poikani, kaikkeuden kauneimmat aineosat ovat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin tiedemies, joka on varustettu sopivilla koneilla sitä varten. Näin jäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne itse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman näköalan kuin kauneimmatkin maalliset maisemat.
Tietäkää siis, että tämä pullo sisältää aurinkopölyä, joka erikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen. Tämän liekehtimisen seuraus on pian ilmestyvä. Ja sen seurauksena on oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme koskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme. Niin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pullon suun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin on tuleva ulos, olette huomaava tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja, jotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät naista ajattelemaan, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan nainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan on se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne paistintuvassa, teille ensimmäisenä ilmestyvä, sillä hän on teille suosiollinen, ja minä kehoitan teitä tyydyttämään mitä pikimmin hänen halujaan. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän ääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä. Te olette pian näkevä kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta kohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.
Ja hän hävisi oudolla, äkillisellä tavallaan. Minä jäin yksin tuon lasipullon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin pyörryttävä kaasu leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä oli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka niitä hengittää, ja saattavat hänet uneksimaan salamantereista. En ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulla onnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt hulluttavat ihmisen. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi mennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti Coignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä. Niin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan aurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: "Jacques Paistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin mahdottomuuksiin, vaan aina vetoat järkeesi kaikessa, paitsi meidän pyhän uskontomme asioissa. Jätä pullosi ja aurinkopölysi ynnä kaikki muutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!"
Luulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä, pitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin kristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo edeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac kysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle? Kuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että hän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitäpaitsi minä olin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole herkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus epäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös terveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen. Kaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan: "Miks'ei?" Tuo "miks'ei" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni seisoessani salaperäisen pullon edessä. Tuo "miks'ei" taivutti minut herkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä tapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa kaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian tyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan eriskummallisia tavaroita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa järjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa aivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin mitä äitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin "miks'ei"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin tuosta aurinkopölystä voisi erottaa ilman hengettäriä. Mutta niin pian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti aikovan sinne asettua ja mukavasti sijoittua, silloin huomasin sen mauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Aatteet, kun ne saavat koteutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat aatteet voivat olla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo aate, josta edellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kyselin itseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä pyöritin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli auki nyt.
Minä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään. Tunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän sieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! En mitään. En edes epämääräisintä ja epätarkinta näkyä, en hajanaisinta mielikuvaa! Tapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa siitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä- ja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät, vasta paremmin sulkea sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin vielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen esimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa, mikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun salamanteri-naisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista, että salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja "miks'ei"?
Lämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt painostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta tylsistynyt ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja silmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut. Käsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni sulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita varjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti tämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa kuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja kahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.
Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen, iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata, iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä, jonkun verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään. Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua uteliaan näköisenä.