— Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.
Hän kysyi minulta:
— Tiedättekö, saapuuko hän pian?
— Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut yksin salamanterien kanssa. En heistä tahdo muuta kuin yhden, ja se olette te!
Otin syliini hänet, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen kerallaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni. Hän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua kämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha puolustelu vain kiihoitti halujani. Minä painoin taapäin hänet, minä pusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen ruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani, miten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat minua lähemmä häntä.
Sitten erottuamme, ah! tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen toistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja järjesteli ääneti hameitaan.
— Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. — Mikä teidän nimenne on?
En uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä koskaan oikein uskonutkaan.
— Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.
— Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!