— Tällä kertaa, sanoi hän minulle, tulee teidän olla vähemmän kiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs rakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kyllin tiedä. Alutta heitä voi kehittää.
Me vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel minulle:
— Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.
— Jahel, vastasin minä hänelle, minulla ei ole kampaa. Minä odotin salamanteria. Minä jumaloin teitä.
— Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette tunne Mosaïdea.
— Mitä! Jahel! Onko hän siis niin peljättävä sadan kolmenkymmenen vuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta erään pyramidin ontelossa?
— Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja että te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen ikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha siitä saakka kuin muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka ruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä Lissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn, yllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut kerallaan. Siitä saakka hän rakastaa minua äidin hellyydellä. Hän puhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapsille loruillaan ja hän itkee nähdessään minut uneen vaipuneena.
— Te asutte hänen luonaan?
— Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.
— Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen tavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä näkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä sanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te olette siis teljetty tuohon vahtitupaan?