Jahel piti sanansa. Kahden päivän perästä hän tuli raapimaan oveani. Meillä oli paljon mukavampi minun huoneessani kuin oli ollut hra d'Astaracin työkammiossa, ja meidän ensimmäisen kohtauksemme tutustumiset olivat sulaa lastenleikkiä siihen verraten, mihin rakkaus meidät tässä toisessa kohtauksessa haltioitti. Aamunkoitossa hän tempautui sylistäni, vannoen tuhansin valoin pian takaisin tulevansa sekä kutsuen minua kullakseen, sydänkävykseen ja hamesankarikseen.
Minä nousin sangen myöhään ylös sinä päivänä. Kun astuin kirjastoon, istui kunnon mestarini siellä jo Zozimos-rullansa edessä, kynä toisessa, suurennuslasi toisessa kädessään, opin ja tietämisen ihailtavana esikuvana jokaiselle, joka osaa pitää niitä kunniassa.
— Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, tämän työn pääasiallinen vaikeus on siinä, että eräitä kirjaimia voi helposti sekoittaa toisiin, ja siksi on tärkeää selitystoimen menestymiselle tehdä luettelo niistä kirjaimista, jotka yhdennäköisyydellään voivat erehdyksiä aiheuttaa. Ellemme ryhdy nimittäin tähän toimenpiteeseen, me voimme, ikuiseksi herjaksemme ja oikeudenmukaiseksi häpeäksemme, tulla hyväksyneeksi virheellisiä toisintoja. Olen juuri tänään tehnyt naurettavia tölhöjä siinä suhteessa. Se johtuu siitä, että sieluani on koko aamun levottuuttanut eräs näky, jonka näin viime yönä ja jonka heti olen kertova sinulle:
Aamunkoitossa herättyäni minut valtasi halu mennä juomaan siemaus tuota keveää valkoviiniä, josta eilen, kuten muistat, lausuin hra d'Astaracille pari kohteliaisuutta. Sillä valkoviinin ja kukonlaulun välillä on olemassa eräs miellyttävä yhteys, joka varmaan polveutuu Noakin ajoilta, ja minä olen varma siitä, että jos Pyhä Pietari tuona ankarana yönä, jonka hän vietti ylimmäisen papin kartanolla, olisi juonut kipposen Moselin taikka vain Orleansin valkeaa nestettä, hän ei olisi kieltänyt Jeesusta, ennenkuin kukko oli kaksi kertaa kiekunut. Mutta meidän ei millään muotoa, poikani, tule valittaa tuota huonoa tekoa, sillä sen täytyi tapahtua, että ennustukset täytettäisiin. Ja ellei tämä Pietari tai Keefas olisi tuona yönä tehnyt itseään syypääksi suurimpaan kaikista halpamaisuuksista, hän ei nykyään olisi paratiisin suurin pyhimys eikä meidän pyhän kirkkomme kulmakivi, kaikkien maailmallisessa merkityksessä kunniallisten ihmisten pahennukseksi, jotka nyt näkevät iäisen onnensa avaimet pelkurin ja konnan kädessä. Oi, mikä terveellinen esimerkki, omiaan herättämään ihmisen ajallisen kunnian petollisista kuiskauksista ja hänet lunastuksen oikeille poluille johdattamaan! Oi uskonnon taitavaa taloudenhoitoa! Oi jumalallista viisautta, joka ylentää nöyrät ja viheliäiset alentaakseen ylpeät! Oi ihmettä! Oi uskonnollista salaisuutta! Farisealaisten ja lainoppineiden ikuiseksi häpeäksi kantaa raaka Tiberias-järven kalastaja, joka tuhman halpamaisuutensa tähden oli tullut hänen kanssaan lämmittelevien kyökkipiikojen pilkaksi ylimmäisen papin pihalla, moukka, lurjus ja jänishousu, joka kielsi uskonsa ja mestarinsa eräiden naistollojen edessä, epäilemättä vähemmän kauniiden kuin oli Séez'n maaherrattaren kamarineitsyt: hän kantaa nyt otsallaan kolminkertaista kruunua ja sormessaan ylimmäispapillista sormusta, istuu ylemmällä sijalla kuin ruhtinaspiispat, kuninkaat ja keisarit sekä omaa vallan sitoa ja päästää, niin ettei arvokkainkaan nainen tule taivaaseen, ellei hän anna lupaa siihen. Mutta ole hyvä ja sano minulle, poikani Paistinkääntäjä, mihin saakka minä olin ehtinyt kertomuksessani, ennenkuin Pyhä Pietari, apostolien päämies, sekoitti minut. Luulen kuitenkin, että puhuin sinulle lasillisesta valkoviiniä, jonka join aamunkoitossa. Menin paitasillani alas ruokakammioon ja löysin eräästä kaapista, jonka avaimen olin eilen taitavasti pannut talteeni, viinipullon ja tyhjensin sen mielihyvällä. Noustessani sitten jälleen ylös portaita kohtasin toisen ja kolmannen kerroksen välillä pienen, yöpukuisen neitosen, joka oli matkalla alaspäin. Hän näytti hyvin säikähtyneeltä ja pakeni käytävän päähän. Ajoin takaa häntä, sain kiinni hänet, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja syleilin häntä, äkillisen ja vastustamattoman myötätunnon valtaamana. Älä katso sitä minulle viaksi, poikani: sinä olisit tehnyt juuri samoin minun sijassani, ja kenties enemmän vielä. Hän oli kaunis tyttö ja muistutti maaherrattaren kamarineitsyttä, vaikka hänen silmänluontinsa oli virkeämpi. Hän ei uskaltanut huutaa. Hän kuiski korvaan minulle: "Päästäkää minut, päästäkää minut, te olette hullu!" Näetkö, Paistinkääntäjä, minulla on vielä hänen kynsiensä merkit ranteessani. Ah, jospa myös sen suukon maku, jonka hän soi minulle, olisi vielä yhtä elävä minun huulillani!
— Kuinka, herra apotti? huudahdin minä. — Soiko hän suukon teille?
— Ole varma siitä, poikani, vastasi kunnon mestarini, että sinä olisit saanut samanlaisen minun sijassani, sillä ehdolla kuitenkin, että olisit minun tavallani käyttänyt tilaisuutta. Luulen kertoneeni jo sinulle, että pidin tuota neitokaista lujasti sylissäni. Hän koetti paeta, hän tukahdutti huutonsa, hän vaikeroi kuiskien: "Päästäkää minut, olkaa niin armelias! Päivä koittaa, vielä hetki, ja minä olen hukassa." Hänen pelkonsa, hänen tuoreutensa, hänen vaaransa olisivat raakalaisenkin liikuttaneet. Minä en ole epäinhimillinen. Lupasin hänelle vapauden suukon hinnasta, jonka hän heti antoi minulle. Usko, kun sanon: minä en ole koskaan saanut suloisempaa.
Kun kunnon mestarini oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, hän kohotti nenänsä vetääkseen siihen hyppysellisen nuuskaa ja näki tuskallisen mielenliikutukseni, jota hän luuli hämmästykseksi.
— Jacques Paistinkääntäjä, jatkoi hän, mikä minulla vielä on kerrottavaa, tulee hämmästyttämään sinua vielä enemmän. Minä päästin siis valitettavasti tämän kauniin tytön käsistäni. Astuin alas portaita hänen jäljestään, näin hänen menevän läpi eteisen, pujahtavan ulos tuon pienen, kedoille vievän portin kautta, sinnepäin, missä puisto on laajin, ja juoksevan pitkin lehtokujaa. Minä juoksin hänen jäljestään. Ajattelin, ettei hän voisi kauas mennä paitasillaan ja yömyssyssään. Hän poikkesi mandragora-polulle. Minun uteliaisuuteni kaksinkertaistui siitä ja minä seurasin häntä Mosaïden tuvalle asti. Juuri siinä tuokiossa ilmestyi tuo kurja juutalainen ikkunaan viitassaan ja isossa myssyssään, niiden kuvien kaltaisena, jotka kahdentoista lyömällä, moukkien iloksi ja suntion rahalliseksi ansioksi, astuvat esiin noista vanhoista kelloista, vieläkin goottilaisemmista ja naurettavammista kuin ovat itse kirkot, missä niitä säilytetään. Hän keksi minut siis vehmastosta, juuri samalla hetkellä kuin tuo soma tyttö, nopeana kuin Galatea, pujahti paviljonkiin. Täten sai asia sen muodon kuin minä olisin ajanut takaa häntä, niiden satyyrien tavan, tyylin ja tottumuksen mukaisesti, joista me puhuimme eräänä päivänä Ovidiuksen kauneimpia kohtia selitellessämme. Ja minun pukuni lisäsi vain yllämainittua yhdennäköisyyttä, sillä luulen jo kertoneeni, poikani, että minulla oli vain paita päälläni. Minut nähdessään Mosaïden silmät iskivät tulta. Hän veti esiin likaisen, kellahtavan yöviittansa alta sangen siron tikarin ja heilutti sitä ikkunasta, käsivarsi ojolla, jota ei vanhuus näyttänyt ollenkaan raskauttaneen. Samalla hän linkosi minulle kaksikielisiä haukkumasanoja. Niin, Paistinkääntäjä, kieliopilliset tietoni oikeuttavat minut väittämään, että ne olivat kaksikielisiä ja että espanjan tai pikemmin portugalin kieli niissä sekoittui hepreaan. Minä olin raivoissani, etten ymmärtänyt tarkasti niiden merkitystä, sillä en osaa noita kieliä, vaikka tunnen ne eräistä äänistä, jotka usein toistuvat niissä. Mutta todennäköistä on, että hän syytti minun tahtovan vietellä tuota impeä, joka luultavasti on hänen sisarentyttärensä Jahel, sama, jonka nimen hra d'Astarac, kuten muistat ehkä, on usein maininnut meille. Siinä tapauksessa nuo haukkumasanat sisälsivät jonkin verran imartelua, sillä sellaisena miksi pitkä ikä ja levottoman elämän vaivat ovat tehneet minut, poikani, minä en voi enää vaatia nuorten hienohelmojen lempeä osakseni. Ah, minun täytyy tulla vähintään piispaksi, jos minun mieli saada enää koskaan maistaa sitä herkkua! Mutta ei ole kiinnitettävä sieluaan liiaksi tämän maailman ajallisiin asioihin, ja meidän on hylättävä se, mikä meidät hylkää. Mosaïde käsitteli siis tikariaan ja päästeli kurkustaan eräitä käheitä ääniä, joita hän vuorotteli kimeillä räkytyksillä, niin että minä tulin häväistyksi ja herjatuksi ikäänkuin jonkinlaisen laulun tai messun tapaan. Ja itseäni imartelematta, poikani, minä voin sanoa tulleeni kohdelluksi irstailijana ja viettelijänä juhlallisessa ja kirkonmenoja muistuttavassa äänilajissa. Kun Mosaïde oli lopettanut manauksensa, valmistausin minä antamaan hänelle yhtä kaksikielisen vastauksen kuin oli hyökkäyskin ollut. Esitin hänelle latinaksi ja ranskaksi, että hän oli miesmurhaaja ja pyhyydenherjaaja, että hän oli teurastanut pieniä lapsia ja lävistänyt tikarillaan pyhitettyjä öylättejä. Viileä aamutuuli, joka samalla puhalsi pitkin sääriäni, muistutti minulle, että olin paitasillani. Tulin tuosta hiukan hämilleni, sillä on silminnähtävää, poikani, että housuton mies on huonosti varustettu iäisiä totuuksia julistamaan, harhauskoa hävittämään ja rikosta rankaisemaan. Kaikissa tapauksissa minä maalasin hänen eteensä kauhistavia tauluja pahoista teoistaan ja uhkasin häntä sekä jumalallisella että inhimillisellä oikeudella.
— Kuinka, kunnon mestarini! huudahdin minä, onko Mosaïde, jolla on niin soma sisarentytär, teurastanut vastasyntyneitä ja häväissyt rippileipiä?
— Minä en tiedä sitä, vastasi hra Jérôme Coignard, enkä voi tietää sitä. Mutta nämä rikokset kuuluvat hänelle, koska ne ovat hänen rotunsa rikoksia, ja siksi minä voin syyttää häntä niistä vääryyttä tekemättä. Minä rankaisin tuon uskottoman hahmossa pitkän sarjan hänen rikollisia esi-isiään. Sillä sinä tiedät, mitä sanotaan juutalaisista ynnä heidän inhoittavista uskonnollisista menoistaan. Münsterin vanhassa kosmografiassa on kuva, joka esittää juutalaisia paloittelemassa erästä lasta, ja heidät voidaan tuntea siitä pyörän tai pyörylän vaatekuvasta, jota he häpeänsä merkiksi kantavat puvussaan. Minä en kuitenkaan usko, että lapsien teurastaminen olisi heillä mikään jokapäiväinen kotitapa. Epäilen myös, että kaikki nämä israeliitat olisivat yhtä innokkaita herjaamaan pyhiä sakramentteja. Syyttää heitä siitä on samaa kuin uskoa heidän olevan yhtä syvästi vakuutettuja kuin me olemme Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Sillä pyhyydenloukkausta ei tehdä ilman uskoa, ja juutalainen, joka lävisti pyhän rippileivän, osoitti juuri sen kautta vilpittömästi uskovansa transsubstantiatio-opin totuuteen. Kaikki nuo ovat taruja, jotka meidän on jätettävä tietämättömille ihmisille. Jos minä ne viskasinkin vasten naamaa tuolle hirvittävälle Mosaïdelle, niin se johtui vähemmän terveen kritiikin kuin vihan ja suuttumuksen väkivaltaisista vaikuttimista.