— Ah, herra apotti! sanoin minä, te olisitte voinut tyytyä nuhtelemaan häntä sen portugalilaisen murhasta, jonka hän tappoi mustasukkaisuudessaan. Hän on todellakin murhamies.
— Mitä! huudahti kunnon mestarini, onko Mosaïde tappanut kristityn? Paistinkääntäjä: hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet varmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä itse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin hyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä hänet portaissa kohtasin. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut valittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta, joka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä epäile, tämä halpa Mardoch on sellaisen Estherin eno, jonka ei suinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kuninkaan vuoteeseen kelvatakseen. Tuo vanha kultaa-tekevä korppi ei ole moiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta jatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy pitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi hovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko maailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä, Paistinkääntäjä?
Minä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me syvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.
16.
Kunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du Bac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi minulle:
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa hiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin kapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun kahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja luulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin minäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta ei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten meidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät, on säälittävä. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja huomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella tätä suurta epäkohtaa parantamaan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä mielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian itselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan. Myöskin on liiallinen tottumus tehnyt sen minulle vastenmieliseksi. Tunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omaamaan rikkauksia, ilman että ne minua omaavat, joka onkin ylevin aste, mille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin sopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä itseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä näet minun nyt ajattelevan, Paistinkääntäjä.
Sillä aikaa kuin kunnon mestarini puhui täten jalolla loisteliaisuudellaan, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra de la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. "Te olette tunteva sen parvekkeen ruusuista", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian hämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani niiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä ikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessään. Hän huomasi samalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta silloin pisti esiin eräs käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle korvapuustin, josta hän niin hämmästyi, että päästi vesikannun kädestään. Se putosi ja oli vähällä kunnon mestarini päähän sattua. Sitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi hänen sijaansa ikkunaan, kumartui yli ristikon ja huusi minulle:
— Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi sietää, että rakastajattareni heittelee suukkosia tuolle haisevalle sialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa minun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi. Te näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen nähneeni teidät. Tehkää minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä on juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos te tahtoisitte ottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen kannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen jälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme kaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta ja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei todellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä minä tahdo nähdä häntä enää elämässäni.
Tunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin nähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli Angea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin aatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki minulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut vähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään pudisteltuaan hän sanoi minulle:
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin herttaista pyyntöä.