Kaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän. He johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria seisoi valmiina kahden hopeisen kynttiläkruunun valaisemalla pöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon mestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan lintupaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää korviamme.
— Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil. — Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen teljennyt hänet.
— Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon mestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä. — Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet ja huokaukset höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen itkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri rikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli hänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa aikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat kuuluisat vain Pienen Bakkoksen huvimajassa? Sehän on aivan viatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan koskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa vielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on goottilainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei pitäisi olla mitään sijaa hienossa ja hyvinkasvatetussa sydämessä.
— Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, mistä te päätätte, että olisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en siedä naisen tekevän pilaa minusta.
— Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini. — Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät, varjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö meidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän pöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko ja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän silmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto, jonka mielityö on heitä koristaa, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa luonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.
Minä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui vapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului, aukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta äänekkäämmillä valituksilla.
— Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, hän makaa siellä mahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella hassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin paljon rehkimme ja teemme niin paljon tuhmuuksia! Cathérine, tule illalliselle!
Mutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil veti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki vastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:
— Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!
Cathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen pieluksia ja päänalaista.