— Kuinka? kysyi hän nauraen. — Onhan veitsiseppä teidän ystävänne.
— Vähemmän minun kuin teidän ystävänne, vastasi isäni. — Keppikerjäläinen, joka ontuu ja maleksii pitkin maailmaa romulaatikkoineen!
— Oh, mitä siihen tulee, hän huusi, on kyllä totta, että hän ontuu.
Hän ontuu, hän ontuu, hän ontuu!
Ja hän meni matkaansa nauraen täyttä kurkkuaan. Isäni kääntyi silloin apotin puoleen, joka raaputteli luuta veitsellään:
— Se on niin kuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän armollenne: jokaisen tunnin, minkä tämä kapusiini opettaa lukua ja kirjoitusta lapselleni, minä maksan hänelle pikarillisella viiniä ja jollakin herkkupalalla jänistä, kaniinia, hanhea, niin, vieläpä kanaa ja kananpoikaa. Hän on juoppo ja irstailija!
— Epäilemättä, vastasi apotti.
— Mutta jos hän vielä uskaltaa astua jalallaan kynnykseni yli, ajan minä hänet ulos luudanvarrella.
— Se olisi oikein hänelle, sanoi apotti. — Tämä kapusiini on aasi ja hän opetti teidän poikaanne pikemmin kirkumaan kuin puhumaan. Tekisitte viisaasti, jos heittäisitte tuleen tämän Pyhän Margaretan elämäkerran, tämän kylmänvihojen rukouksen ja tämän kertomuksen taikasudesta, jolla tuo jumalanmies myrkytti poikanne sielua. Samasta hinnasta, mistä veli Ange antoi tuntejaan, tahdon minä antaa omia tuntejani hänelle. Tahdon opettaa tälle lapselle latinaa ja kreikkaa, vieläpä ranskaakin, jonka kielen Voiture ja Balzac ovat kehittäneet täydellisyyteen. Onnen ihmeellisen ja kaksinaisessa merkityksessä suosiollisen oikun kautta on Jakobus Paistinkääntäjästä täten tuleva oppinut mies ja minä saava joka päivä syödäkseni.
— Kättä päälle, sanoi isäni. — Barbe, tuo kaksi pikaria! Asiaa ei voida pitää päätettynä, ennenkuin asianosalliset ovat kilistäneet keskenään yhteisen suostumuksensa merkiksi. Me teemme sen täällä. En tahdo enää elämässäni astua jalallani Pieneen Bakkokseen, niin inhoittaa minua tuo munkki ja tuo veitsiseppä!
Apotti nousi, laski kätensä tuolinkarmille ja loihe lausumaan hitaasti ja juhlallisesti: