— Ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa, kaiken luomakunnan luojaa ja varjelijaa, joka on minut tähän ravitsevaan taloon johdattanut. Hän yksin ohjaa askelemme, ja meidän on tunnustettava hänen kaitselmuksensa inhimillisissä asioissa, vaikka olisikin julkeaa ja joskus suorastaan sopimatonta seurata sen jälkiä liian läheltä. Sillä kaitselmus, ollen kaikki-sisältävä, on läsnä kaikenkaltaisissa tilaisuuksissa, jotka epäilemättä ovat yleviä, sikäli kuin Jumala on niissä osallisena, mutta sikamaisia tai naurettavia, sikäli kuin ihmiset ovat niissä osallisina, joka viimeksimainittu puoli onkin ainoa, minkä kautta kaitselmus meille ilmestyy. Siksi ei meidän tule kapusiinimunkkien ja kilttien naisten tapaan heti huutaa näkevämme Jumalan sormea jokaisesta selkäsaunasta, jonka kissa saa. Ylistäkäämme Herraa! Rukoilkaamme, että hän valistaisi minut niissä opetuksissa, joita aion antaa tälle lapsukaiselle, ja mitä muuhun tulee, alistukaamme hänen pyhään tahtoonsa, koettamatta ymmärtää sen jokaista yksityisilmausta.
Sitten hän kohotti pikarinsa ja joi pitkän siemauksen.
— Tämä viini, hän sanoi, tuo mukanaan ruumiin talouteen suloisen ja terveellisen lämmön. Se on neste, joka olisi ollut kyllin arvokas bakkolaisten runoilijain Anakreonin ja Chaulieun laulettavaksi Teoksessa ja Templitornissa. Tahdon kostuttaa sillä nuoren oppilaani huulia.
Hän asetti pikarin leukani alle ja huudahti:
— Tulkaa, te akateemisen ahkeruuden mehiläiset, tulkaa ja istukaa sopusointuisissa parvissa Jakobus Paistinkääntäjän suulle, joka tästä lähtien on oleva runottarille pyhitetty.
— Oh, herra apotti, sanoi äitini, viini tosin houkuttelee mehiläisiä luokseen, varsinkin makea viini. Mutta ei pidä toivoa, että nuo ilkeät herhiläiset istuisivat minun poikani suulle, sillä niiden pisto tekee julman kipeää. Eräänä päivänä, kun minä purin persikkaa, pisti minua kieleen mehiläinen, ja minä kärsin aivan kuin olisin ollut helvetissä. Minua ei auttanut muu kuin hyppysellinen multaa, sylkeen sekoitettuna, jonka veli Ange pisti suuhuni, lukien Pyhän Comon rukousta.
Apotti teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli puhunut mehiläisistä kuvaannollisessa merkityksessä. Ja isäni lausui moittivalla äänellä:
— Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta minä olen usein huomannut, että sinulla on ikävä taipumus viskautua päistikkaa keskelle vakavaa keskustelua kuin koira keilapeliin.
— Voi olla, vastasi äitini. — Mutta jos sinä, Léonard, olisit paremmin seurannut minun neuvojani, olisi se usein ollut sinun omaksi eduksesi. En voi tuntea kaikenlaatuisia mehiläisiä, mutta minä osaan hoitaa talouteni ja tiedän mitä ikämies, perheen isä ja ammattikuntansa lipunkantaja on elämäntavoissaan yleiselle sopivaisuudelle velkapää.
Isäni raapaisi korvallistaan ja kaasi viiniä apotille, joka sanoi huokaisten: