— Hurskas harakka, häveliäs nainen, luostarin vieras, sisar Margot [lue Margoo] harakkojen abbedissa, kirkkolintu, klarissanunnan puvussa, terve!
Ja antaessaan sille kaalinlehdellä sievästi yhteensidotut luut, sanoi hän:
— Hyvä rouva, tässä on jäännökset hyvästä ateriasta, jonka eräs limoges'lainen aatelismies tarjosi minulle. Niillä seuduin syövät ihmiset enimmäkseen nauriita, mutta minä opetin hänet enemmän pitämään Mont Anis'n hanhesta.
Seuraavana päivänä, viikon viimesenä, ei Florent Guillaume tavannut aatelismiestään eikä ketään muutakaan rikasta kunnon matkustajaa ja hänen täytyi nähdä nälkää, pitsinnyplääjätär sai tehdä samoin. Se olikin soveliasta, koska oli paaston aika.
Pyhänä pääsiäispäivänä seisoi mestari Jacquet Cocquedouille, kaupungin arvossa pidetty porvari huoneessaan ja katseli akkunaluukun reijästä kuinka lukematon pyhiinvaeltajain joukko kulki eteenpäin mäkistä katua hänen talonsa ohi. He olivat tyytyväisiä kun olivat hankkineet synteinsä anteeksiantamuksen. Tämä näky lisäsi huomattavasti mestarin kunnioitusta Pyhään Neitseeseen. Sillä hän oli sitä mieltä, että nainen, jonka luona niin moni kävi, piti olla sangen mahtava. Hän oli vanha, eikä asettanut toivoansa muuhun kuin Jumalaan! Siitä huolimatta epäili hän ikuista autuuttaan, sillä hän tiesi usein säälimättä ryöstäneensä leskiä ja orpoja. Lisäksi oli hän juuri äskettäin ottanut Florent Guillaumellta puodin, jonka nimikilvessä oli Pyhän Neitseen kuva. Hän lainaili rahoja korkeata korkoa ja vanhoja pantteja vastaan. Silti ei häntä juuri koronkiskuriksikaan voitu sanoa, sillä hän oli kristitty ja ainoastaan juutalaiset ja ehkä myös lombardit harjottivat koronkiskomista. Jacquet Coquedouille menetteli aivan toisin kuin juutalaiset. Ei hän sanonut Jakobin, Efraimin ja Manassen tavoin: "Minä lainaan teille rahaa", vaan: "Minä panen rahani teidän liikkeeseenne" ja se on aivan eri juttu, sillä nylkemisen ja koronkiskomisen kirkko kieltää, mutta kauppa on laillista ja sallittua. Kun Jacquet Coquedouille ajatteli niitä monia kristityitä, jotka hän oli saattanut puutteeseen ja epätoivoon, tunsi hän sittekin omantunnon tuskia ja muisteli ikuista oikeutta. Sentähden päätti hän tänä pääsiäispäivänä päästä vakuutetuksi Jumalan Äidin suojeluksesta viimeisellä tuomiolla. Jumalan Äiti ehkä puhuisi puolestani poikansa tuomioistuimen edessä, ajatteli hän, jos antaisin hänelle lahjoja. Hän meni siis suuren arkkunsa luo, jossa hän säilytti kultiaan, ja avasi sen, päästyään ensin kuitenkin varmuuteen että huoneen ovi oli huolellisesti lukittu. Arkku oli täynnä angeloteja, florineja, Englannin puntia, rosenobleja ja kaikenlaisia kristittyjä ja itämaisia rahoja. Huoaten otti hän kaksitoista kultadenaaria ja pani ne kultavaaoilla, viiloilla, metallisaksilla ja kirjanpitokirjoilla täytetylle pöydälle. Kun hän oli lukinnut arkun kolmella kaksinkertasella lukolla, luki hän denaarit yhä uudelleen ja uudelleen, tarkasteli niitä kauan hellästi ja saneli niille niin sulosia, kohteliaita, nöyriä, rakastettavia ja säädyllisiä sanoja, että ne enemmän muistuttivat taivaallista musiikkia kuin ihmiskieltä.
— Ah, pienet lampaani, kuiskasi ukko, pikku vuonani, kauniit kauriit, tiheävillaset kultaharkkoni.
Senjälkeen otti hän rahan käteensä niin varovasti ja juhlallisesti kuin olisi se ollut Vapahtajamme ruumis ja asetti sen maalle päästäkseen varmuuteen, että ne painoivat suunnilleen tarpeeksi, vaikka ne lombardit ja juutalaiset joiden käsien kautta ne olivat kulkeneet, olivatkin niistä hiukan viilanneet.
Sitte puhui hän niille vielä lempeämmin kuin ennen:
— Ah, suloiset lampaani, omat vuonani, sallikaa minun keritä teitä! Se ei tee ollenkaan kipeää!
Ja suurilla saksillaan leikkeli hän sieltä täältä pieniä kultasiruja, kuten hänen tapanaan oli tehdä kaikille rahoille ennenkun laski ne kädestään. Leikellyn kullan kokosi hän huolellisesti puumaljaan, joka oli jo puolillaan kultasiruja. Hän tahtoi mielellään antaa Pyhälle Neitseelle kaksitoista denaaria, vaan hän ei pitänyt tarpeellisena poiketa tavastaan. Kun tämä oli tehty, etsi hän kopista, jossa pantteja säilytettiin, pienen, silkkisen, hopealla kirjaillun kukkaron, jonka eräs nainen oli rahapulassaan hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkonen olivat Pyhän Neitseen värit.