Herra Goubin [lue Gubäng] kuivasi lornettiaan. Hänellä oli heikot silmät ja tuikea katse. Hän katsoi tutkivasti Jean Marteauhon ja sanoi moittivalla äänellä hänelle:
— Mitä? Ettekö taas ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin?
— En, vastasi Jean Marteau, en nytkään ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Mutta minä tein siinä väärin. Ei sovi olla ilman leipää. Se on väärin. Nälännäkeminen pitäisi olla rangastuksen alanen kuten irtolaisuuskin. Itse asiassa nämä molemmat hairahdukset usein yhtyvät ja pykälä 269 määrää varattomille kolmesta kuuden kuukauden rangastuksen. Irtolaisuus, sanoo lakikirja, on irtolaisten olotila, nämä yksilöt, joilla ei ole vakituista asuntoa eikä toimeentuloa ja jotka harvoin harjottavat mitään ammattia tai käsityötä. Ne ovat suuria rikollisia.
— On huomattava, sanoi herra Bergeret [lue Bärsheree], että tämä olotila, josta irtolaiset langetetaan kuuden kuukauden vankeusrangastukseen ja kymmenen vuoden poliisivalvontaan, on juuri samanlainen, johon pyhä Franciskus velvotti seuraajansa. Ja pyhän Klaran tyttäret, pyhä Franciskus assiisilainen ja pyhä Antonius padualainen olisivat suuressa vaarassa joutua vankivaunulla vietäväksi tutkintovankilaan, jos he meidän päivinämme tulisivat Pariisiin saarnaamaan. Minä en sano tätä kiinnittääkseni poliisin huomiota kerjäläismunkkeihin, joita nykyään vilisee keskuudessamme. Heillähän on elinkeinonsa ja he harjottavat kaikenlaisia ammatteja.
— He ovat kunniallisia siksi että he ovat rikkaita, sanoi Jean Marteau, ja kerjääminen on kielletty vain köyhiltä. Jos minut olisi tavattu makaamasta siellä puun alla, niin olisi minut pantu vankeuteen ja se olisi ollut oikeen. Koska minä en omistanut mitään, niin olisi minua pidetty pääoman vihollisena ja on oikeen puolustaa pääomaa sen vihollisia vastaan. Tuomarin ylevä kutsumus on turvata jokaiselle mitä hänelle kuuluu, rikkaalle hänen rikkauttaan ja köyhälle hänen köyhyyttään.
— Minä olen miettinyt oikeuden filosofiaa, sanoi herra Bergeret, ja olen huomannut, että koko yhteiskunnallinen oikeus nojautuu näihin kahteen perustotuuteen: varkaus on tuomittava, varkauden tulos on pyhä. Nämä ovat ne periaatteet, jotka takaavat yksilön turvallisuuden ja ylläpitävät järjestystä valtiossa. Ellei toista näistä suojelevista periaatteista tunnustettaisi, kukistuisi koko yhteiskunta. Ne laadittiin aikain alussa. Karhunnahkaan puettu päällikkö, aseinaan piikirves ja pronssimiekka, astui seuralaisineen kivimuurin ympäröimälle paikalle, jossa heimon lapset pidettiin suljettuina yhdessä vaimojen ja porolauman kanssa. He toivat muassaan naapurivaimojen nuoria tyttöjä ja poikia, ja kokosivat taivaasta pudonneita kiviä, jotka olivat kallisarvosia, sillä niistä tehtiin miekkoja, jotka eivät koskaan taipuneet. Päällikkö nousi pienelle kummulle aitauksen keskelle ja sanoi:
"Nämä orjat ja tämä rauta, jotka olen ottanut heikoilta ja ylenkatsottavilta ihmisiltä, kuuluvat minulle. Jokaisen, joka ojentaa kätensä niitä ottaakseen, lyön minä kuoliaaksi piikirveelläni."
Sellanen on lakien alkuperä. Niiden henki on ikivanha ja raakalaismainen. Ja juuri sentähden, että oikeus on kaikkien vääryyksien vahvistus, kykenee se rauhottamaan koko maailman.
Tuomari voi olla hyvä, sillä eivät kaikki ihmiset ole pahoja; laki ei voi koskaan olla hyvä, sillä se on vanhempi kuin minkäänlainen hyvän käsite. Ne muutokset, joita siihen aikojen kuluessa on tehty eivät ole vaikuttaneet sen alkuperäseen olemukseen. Lainlaatijat ovat tehneet sen hiuksenhienoksi, mutta jättäneet sen raakalaismaiseksi. Sen on kiittäminen juuri epäinhimillisyyttään siitä että sitä pidetään arvossa ja että se tuntuu majesteetilliselta. Ihmisillä on taipumusta pahojen jumalien palvelemiseen ja mikä ei ole julmaa, ei tunnu heistä kunnioitettavalta. Ne jotka ovat lain-alasia, uskovat lakien oikeudenmukasuuteen. Heillä on aivon samat siveellisyyskäsitteet kuin tuomareilla ja he uskovat samoinkuin tuomaritkin että rangastu teko on myös rangastava. Usein olen poliisin tai rikostuomioistuimen edessä mielenliikutuksella havainnut, kuinka täydellisessä sopusoinnussa tuomarin ja rikollisen mielipiteet hyvästä ja pahasta ovat. Heillä on yhteiset ennakkoluulot ja yhteinen siveellisyys.
— Eikä toisin voikaan olla, sanoi Jean Marteau. — Köyhä raukka, joka näytelaudalta on varastanut makkaran tai kenkäparin, ei sentähden varmaankaan ole tarkasti ja pelkäämättä tarkastellut oikeuden alkuperää ja syventynyt sen perusteihin. Ja ne, jotka meidän tavoin arkailematta tekevät huomion, että väkivaltaa ja oikeudettomuutta lakia säädettäessä pyhitetään — ne eivät rohkene varastaa edes vaivasta kuparikolikkoa.