Kotivarkaus.
Noin kymmenen vuotta sitte, ehkä enemmän tai ehkä vähemmän, kävin eräässä naisvankilassa. Se oli vanha, Henrik IV aikana rakennettu linna, jonka terävä liuskakatto kohosi pienen, synkän joen rannalla sijaitsevan etelän kaupungin yli. Vankilan johtaja oli eläkeläinen; hänellä oli musta peruukki ja valkea parta. Hän oli erinomaisen harvinainen johtaja, ajatteli itsenäisesti ja hänellä oli inhimillisiä tunteita. Hän ei kuunnellut mitään kolmensadan suojattinsa siveellisyydestä, mutta hän oli sitä mieltä, ettei se ollut erikoisen huonompi kuin kolmensadan muunkaan, kaupungilta sattumalta otetun naisen siveellisyys.
Täällä on sekalaista, täällä kuten kaikkialla, näytti hän sanovan lempeällä väsyneellä katseellaan.
Kun menimme pihan yli, oli pitkä rivi naisvankia lopettanut äänettömän kävelynsä ja he menivät jälleen työhuoneisiinsa. Siellä oli paljo vanhanpuoleisia raa'an ja laiskan näköisiä naisia. Ystäväni, tohtori Gabane, joka piti meille seuraa, kiinnitti minun huomiotani paljon, että melkein kaikissa näissä naisissa oli luonteenomasia vikoja että heillä useilla oli kierot silmät, että he olivat huonontuneita ja että heissä oli hyvin harvoja, joissa ei ollut huomattavissa törkeän rikoksen tai ainakin rikollisuuden leimaa.
Johtaja pudisti hitaasti päätään. Minä näin vallan hyvin, että hän ei juuri ollenkaan suosinut rikollisuutta tutkivien lääkärien selittelyjä ja että hän puolestaan oli vakuutettu etteivät rikolliset yhteiskunnastamme useinkaan näytä niin kovin erilaisilta kuin syyttömätkään.
Hän vei meidät työhuoneisiin. Me näimme leipojattaria, pesijättäriä ja liinaompelijattaria täydessä toimessa. Työ ja vallitseva siisteys levittivät miltei hieman iloa. Johtaja kohteli kaikkia näitä naisia ystävällisesti. Typerimmät ja ilkeimmätkään eivät saaneet häntä kadottamaan kärsivällisyyttään ja hyväntahtosuuttaan. Hän oli sitä mieltä, että niille joiden kanssa joutuu yhdessä elämään, on annettava paljo anteeksi ja ettei pidä vaatia liikaa edes rikollisilta ja pahantekijöiltä. Eikä hän vastoin tavallisuutta, vaatinut varkailta ja parittajilta että he olisivat täydellisiä siksi että he kärsivät rangastusta. Hän ei juuri uskonut rangastuksen jalostavaan vaikutukseen eikä toivonutkaan voivansa tehdä vankilasta hyveen oppilaitosta.
Koska hän ei myöskään hyväksynyt käsitystä että ihmisiä kärsimyksillä parannetaan, säästi hän näitä onnettomia kärsimyksillä niin paljo kuin mahdollista. En tiedä oliko hänellä minkäänlaisia uskonnollisia tunteita, mutta sovitusopille ei hän antanut mitään siveellistä merkitystä.
— Minä tulkitsen sääntöä, sanoi hän minulle, ennenkun sovellutan sitä. Ja minä itse selitän sen vangeille. Sääntö vaatii esimerkiksi ehdotonta vaitioloa. Jos he noudattaisivat ehdotonta vaitioloa, tulisi heistä joko tylsämielisiä tai raivohulluja. Minä tuulen, minun täytyy tuulla, ettei tämä ole säännön tarkotus. Minä sanon heille: "Sääntö käskee teidän noudattamaan vaitioloa. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee, että vartijat eivät saa kuulla teidän puhelevan. Jos he kuulevat, saatte te rangastuksen. Elleivät he kuule, ei teitä vastaan ole mitään moittimista. Minulla ei ole oikeutta valvoa teidän ajatuksianne. Elleivät teidän sananne aiheuta enempää melua kuin teidän ajatuksenne, ei minulla ole mitään oikeutta vaatia tiliä teidän sanoistanne." Tämän viittauksen jälkeen koettavat he puhua, niin sanoakseni äänettömästi. Heistä ei tule hulluja ja sääntöä noudatetaan.
Minä kysyin häneltä hyväksyvätkö hänen esimiehensä tällasen säännön tulkinnan.
Hän vastasi, että tarkastajat usein moittivat häntä, mutta että hänellä oli silloin tapana viedä heidät ulommaiselle portille ja sanoa heille: "Te näette tämän veräjän; se on puinen. Jos tänne sulettaisi miehiä, ei heistä viikon kuluttua olisi ainoatakaan jälellä. Toiset eivät ajattelekaan paeta. On viisasta olla pakottamatta heitä äärimmilleen. Vankilan elintapa ei muutenkaan ole edullinen heidän ruumiin ja sielun terveydelle. Minä en ota vastatakseni heidän vartioimisestaan, jos te määräätte heille vaitiolon kidutuksen."