Sairasosasto ja makuusalit, joissa senjälkeen kävimme, olivat sijotetut suuriin, valkoisiksi rapattuihin huoneisiin, joissa ei ollut entisestä loistostaan muuta jälellä kuin mahtavat, harmaasta kivestä tai mustasta marmorista tehdyt tulisijat, joiden yläpuolella kohosi komeita hyvettä esittäviä korkokuvia. Oikeus — jonkun italialaistuneen flaamilaisen taiteilijan ennen vuotta 1600 veistämä — paljastetuin rinnoin ja jalka halastun viitan ulkopuolella, piti lihavalla toisella kädellään tasapainosta horjahtanutta vaakaansa, jonka kupit löivät vastakkain kuten symboolit. Tämä jumalatar osotti miekkansa kärkeä pientä sairasta kohti, joka makasi rautasängyssä pienellä salvetin kokosella patjalla. Hän näytti lapselta.
— No, voitteko nyt paremmin? kysyi tohtori Gabane.
— Kiitos, tohtori, paljo paremmin.
Hän hymyili.
— Olkaa nyt oikeen kiltti, niin tulette pian terveeksi.
Hän katsoi tohtoria suurilla silmillään, joista loisti ilo ja toivo.
— Hän on ollut kovin sairas, tämä pienokainen, sanoi tohtori Gabane.
Me menimme eteenpäin.
— Minkälaisesta hairahduksesta hänet on tuomittu?
— Ei se ollut hairahdus, se oli rikos.