— Vai niin!
— Lapsenmurha.
Pitkän käytävän päässä astuimme pieneen hyvin kodikkaaseen huoneeseen, jonka seinillä oli kaappia ja jonka akkunat joissa ei ollut ristikoita, antoivat maalle päin. Siellä istui nuori, hyvin sievä nainen ja kirjotti kirjotuspöydän ääressä. Hänen vieressään istui toinen, kaunis ja soreavartaloinen etsien avainta nipusta, joka riippui hänen vyötäisillään. Minä olisin ollut halukas uskomaan, että ne olivat johtajan tyttäriä. Hän selitti minulle, että ne olivat kaksi vankia.
— Ettekö huomanneet, että heillä oli laitoksen puku.
Sitä en ollut huomannut, epäilemättä siksi että he pitivät sitä toisin kuin muut.
— Heidän kolttunsa ovat huolellisemmin ommellut ja kun myssyt ovat pienemmät, eivät ne kokonaan peitä tukkaa.
— Se riippuu siitä, sanoi vanha johtaja, että on hyvin vaikeaa estää naista näyttämästä tukkaansa, kun se on kaunis. He ovat muuten sen järjestyksen alasia ja heidän täytyy tehdä työtä.
— Mitä he tekevät?
— Toinen hommailee arkistossa ja toinen on kirjastonhoitaja.
Oli tarpeetonta kysyä häneltä sitä. Tässä oli kaksi "kiihkeän" luokan vankia. Johtaja ei ollenkaan salannut, että hän piti törkeitä rikollisia paljo parempina kuin niitä jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin hairahduksiin.