— Kaikkea teidän mieleenne johtuukin, Nelilehti, lähteä noiden ihmisten luo hakemaan mitään muuta kuin eriskummallisia irvikuvia! Heidän tapansa, ajatuksensa, tunteensa, kaikki on epätervettä; heissä ei ole mitään säännönmukaista eikä luonnollista. He ovat epäsikiöitä.
— Mitä! Ettekö juuri itse sanonut, Pyhä-Sylvanus, että rikkaus on hyve, että on oikein uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista uskoa heidän onneensa? Mutta huomatkaa: on ero rikkauden ja rikkauden välillä. Jos aatelisto on köyhää ja aatelittomat rikkaita, menee kaikki nurin ja koko valtio sekaisin.
— Nelilehti, ikäväkseni täytyy minun teille ilmoittaa, että teillä ei ole minkäänlaista käsitystä nykyaikaisten valtioiden rakenteesta. Te ette ymmärrä sitä aikaa, jossa elätte. Mutta samapa tuo. Jospa nyt tunnustelisimme tuota kultaista keskulaisuutta! Mitä siitä arvelette? Luulen, että tekisimme viisaasti, jos huomenna kävisimme kaupungin naisten, sekä porvarittarien että ylhäissäätyisempien, vastaanotoissa. Me voimme niissä nähdä erilaatuisia ihmisiä, ja jos luotatte minuun, niin käymme ensin vaatimattomammassa asemassa olevia porvarisnaisia tervehtimässä.
8. LUKU.
Pääkaupungin salongit.
He tekivät niinkuin puhe oli ollut. He ilmoittautuivat ensiksi rouva Liemen luo, joka oli ruokavara-tehtailijan puoliso; hänen miehellään oli tehdas kaupungin pohjoisosassa. He tapasivat sekä herra että rouva Liemen onnettomina siitä, että heitä ei ollut kutsuttu rouva Kultapuntarin luo, joka oli valimomestarin ja eduskunnan jäsenen puoliso. He menivät rouva Kultapuntarin luo, joka oli vallan epätoivoissaan samoin kuin hänen miehensäkin, syystä että heitä ei ollut kutsuttu rouva Kyyhkyslakan luo, joka oli valtakunnan päärin ja entisen oikeusministerin puoliso. He menivät rouva Kyyhkyslakan luo ja tapasivat sekä päärin että päärittären silmittömästi raivoissaan siitä, että he eivät saaneet kuulua kuningattaren seurapiiriin.
Ne vierailijat, joita he tapasivat näissä eri perheissä, eivät olleet vähemmän onnettomia, epätoivoisia ja raivostuneita. Sairaudet, sydämentuskat ja rahahuolet jäytivät heidän rauhaansa. Ne, jotka omistivat jotakin, pelkäsivät kadottavansa sen mitä heillä oli ja olivat vielä onnettomampia kuin ne, joilla ei ollut mitään. Huomaamattomassa asemassa olevat henkilöt pyrkivät näkösälle ja kuuluisat tahtoivat loistaa vielä enemmän. Työ rasitti useimpia; ja ne, joilla ei ollut mitään tekemistä, vaivaantuivat ikävästä, joka oli vielä julmempaa kuin työ. Monet kärsivät myötätunnosta jotakuta toista kohtaan, kokien samoja tuskia kuin heidän vaimonsa tai rakkaat lapsensa. Vieläpä varsin monet riutuivat sellaisen taudin kourissa, jota heillä ei ollenkaan ollut, mutta jonka he luulivat saaneensa tai pelkäsivät saavansa.
Koleera oli juuri vast’ikään kulkutaudin luontoisena raivonnut kaupungissa, ja eräästäkin liikemiehestä kerrottiin, että hän, peläten saavansa tartunnan ja keksimättä mitään tarpeeksi varmaa turvapaikkaa, teki itsemurhan.
— Ja kaikkein pahinta, — valitteli Nelilehti, — on se, että nämä ihmisraukat, tyytymättä niihin todellisiin vastoinkäymisiin, joita sataa heidän päälleen tiheästi kuin rakeita, vielä lisäksi vaivaavat itseään kuviteltujen tuskien painajaisella.
— Ei ole mitään kuviteltuja tuskia, vastasi Pyhä-Sylvanus. Kaikki tuskat ovat todellisia heti kun ihminen kerran tuntee ne, ja tuskan unelma on todellista tuskaa.