— En minä ole suutari, vastasi muukalainen nöyränlempeällä vaatimattomuudella, — minä olen markiisi Suurkannus.
Nelilehti nosti hattua.
— Herraseni, jatkoi markiisi, minä juuri aavistin sitä; mielipahakseni huomaan, että minulta on taas varastettu! Te maksatte puolisaappaistanne kuusikymmentäviisi frangia ja minä maksan omistani, jotka ovat aivan samanlaiset kuin teidän, yhdeksänkymmentä. Hinnan suuruuteen en kiinnitä huomiota, se ei merkitse minulle mitään, mutta en voi sietää, että minulta varastetaan. Minä en ympärilleni näe, en hengitä muuta kuin epärehellisyyttä, kavallusta, petosta, varkautta ja valhetta, ja minä kammoksun rikkauksiani: ne turmelevat kaikki ihmiset, jotka minua vain lähestyvät, palvelijat, työnjohtajat, hankitsijat, naapurit, ystävät, vaimon, lapset; tuo kaikki tekee omaisuuden minulle inhoittavaksi ja halveksittavaksi. Asemani on kamala. En ole koskaan varma, ettei ihminen, joka seisoo edessäni, ole vilpillinen. Ja kuulua vielä itse tällaiseen ihmisrotuun, se aivan tappaa minut vastenmielisyydellä ja häpeällä.
Ja herttua kumartui jälleen maitokuppinsa puoleen huokaillen:
— Kuusikymmentäviisi frangia! Kuusikymmentäviisi frangia!…
Samassa kuului tieltä tuskan huutoja ja voivotuksia, ja molemmat kuninkaan lähettiläät näkivät kahden koreasti nauhoitetun lakeijan saattaman vanhuksen, joka valitteli ankarasti.
Tämä näky liikutti heitä. Mutta kahvilanisäntä virkahti kovin välinpitämättömästi:
— Se ei ole mitään, se on vain tuo hullu parooni Nikolai, joka on niin rikas!… Hän on tullut mielipuoleksi, hän luulee olevansa vararikon partaalla ja valittelee sitä yötä ja päivää.
— Parooni Nikolai! huudahti Pyhä-Sylvanus, siinä vielä eräs, jolta te olisitte tahtonut pyytää paitaa, Nelilehti!
Tämän viimeisen kohtauksen jälkeen he eivät enää viitsineet kauvemmin etsiä terveellistä paitaa valtakunnan rikkaiden parista. Mutta koska he olivat tyytymättömiä päiväänsä ja pelkäsivät saavansa huonon vastaanoton kuninkaan puolelta, alkoivat he molemmin puolin syyttää toisiaan vastoinkäymisistään.