— Luuletteko te siis, sanoi kuningas, että onnelliset ihmiset nukkuvat niinkuin kanat? Eikö ole enää mitään huvittelupaikkoja minun pääkaupungissani? Eikö ole enää mitään yökahviloita? Poliisipäällikköni on antanut sulkea kaikki epäilyttävät ilopaikat; mutta totta kai ne siitä huolimatta toimivat? Mutta eihän minun edes ole tarvis mennä mihinkään huoneustoihin. Minä löydän kyllä sen, mitä tarvitsen, kadulta ja penkeiltä.
Nopeasti pukeuduttuaan Kristoffer V harppasi rouva Kananheimon yli, joka kiemurteli maassa kouristuskohtauksessa, syöksyi alas portaita ja riensi juoksujalkaa puutarhan läpi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus seurasivat häntä matkan päästä, ällistyneinä, puhumattomina.
10. LUKU.
Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa?
Tultuaan suurelle valtatielle, jota kuninkaallisen puiston puolelta vanhat jalavat varjostivat, hän huomasi nuoren, kauniin miehen, joka nojaten puun runkoon, keveä ilon ilme kasvoillaan, katseli ylös tähtiä kohti, jotka säihkyvillä ja salaperäisillä merkeillään viitoittivat taivaan ääretöntä lakeutta. Vieno tuulen henki leyhytteli hänen kiharaista tukkaansa, ja taivaallisen kirkkauden heijastus hohti hänen katseestaan.
— Minä olen löytänyt oikean, ajatteli kuningas.
Hän lähestyi tätä hymyilevää ja kaunista nuorukaista, joka hieman säpsähti hänet nähdessään.
— Olen pahoillani, herraseni, sanoi ruhtinas, että häiritsen teidän haaveiluanne. Mutta kysymys, jonka aion teille tehdä, on minulle suorastaan elämänkysymys. Älkää kieltäytykö vastaamasta henkilölle, joka kenties kykenee hyvin palkitsemaan teidät ja joka ei suinkaan tahdo olla kiittämätön. Hyvä herra, oletteko onnellinen?
— Olen.
— Eikö mitään puutu onnestanne?