Juuri sillä hetkellä, jolloin he vaihtoivat keskenään näitä sanoja, syöksähti eräs ratsastaja näkyviin Kauriinjalkojen välistä ja pysähtyi synkkänä ja mykkänä matkustajien eteen.
Tunnettuaan hänet erääksi omista lampuodeistaan, kysyi nuori isäntä:
— Mitä on tapahtunut, Ulrik?
Ulrik ei vastannut.
— Onnettomuusko? Puhu!
— Herra, teidän puolisonne, joka kärsimättömästi odotti teitä tulevaksi, tahtoi lähteä teitä vastaan. Puusilta katkesi, ja hän hukkui virtaan molempine lapsineen.
Jättäen nuoren vuoristolaisen mielettömän tuskan valtaan he jatkoivat matkaansa kirkkoherra Puolikintaan luo, ja pappilaan tultuaan heidät ohjattiin erääseen suojaan, jota kirkkoherra käytti yhtaikaa sekä vastaanottohuoneena että kirjastona. Kuusihyllyillä oli noin tuhatkunta teosta ja valkeaksi kalkituilla seinillä vanhanaikaisia Claude Lorrainin ja Poussinin maisemien mukaan tehtyjä piirroksia; kaikki siellä ilmaisi sivistystä ja henkisen työn tottumusta, jollaista ei tavallisesti tapaa maalaispappiloissa. Kirkkoherra Puolikinnas oli keski-ikäinen mies, älykkään ja hyvän näköinen.
Kahdelle vieraalleen, jotka olivat tahtovinaan asettua näille seuduille asumaan, hän kehui laakson ilmastoa, viljavuutta ja kauneutta. Hän tarjosi heille valkoista leipää, hedelmiä, juustoa ja maitoa. Sitten hän vei heidät vihannestarhaansa, joka oli mainion hyvin hoidettu ja kukoistava; säleistöt levittivät auringon paahtamalle seinälle oksiaan mittausopillisen säännöllisesti; hedelmäpuiden kuontalot kohosivat kaikkialla täyteläisinä ja täsmällisinä ja yhtä etäällä toisistaan.
— Eikö teidän koskaan ole ikävä täällä, herra rovasti? kysyi Nelilehti.
— Aika tuntuu minusta lyhyeltä kirjastoni ja puutarhani kesken jaettuna, vastasi pappi. Niin rauhallinen ja tyyni kuin elämäni onkin, ei se silti ole vähemmän toimelias ja työteliäs. Hoidan jumalanpalvelukset, käyn sairaiden ja tarvitsevaisten luona ja ripitän seurakuntalaisiani. Noilla kunnon luontokappaleilla ei tosiaan ole paljon syntejä omallatunnollaan, voinko sitä pahotella! Mutta he kertovat ne pitkästi. Vähän aikaa on minun myös varattava saarnojen ja katkismusopetuksen valmistamiseen: etenkin katkismusopetus tuottaa minulle paljon päänvaivaa, vaikka olen jo sitä tointa harjoittanut enemmän kuin kaksikymmentä vuotta. On niin vakava asia puhua lapsille: he uskovat kaikki mitä heille sanotaan. Sitten on minulla myöskin määrätyt virkistyshetkeni. Teen kävelyretkiä; ne ovat aina samoja ja sentään sanomattoman vaihtelevia. Maisema nimittäin vaihtelee vuodenaikojen, päivien, tuntien ja minuuttien mukaan; se on aina erilainen, aina uusi. Rumana vuodenaikana kuluvat pitkät illat miellyttävästi muutamien vanhojen ystävien, apteekkarin, veronkantajan ja rauhantuomarin seurassa. Me soittelemme. Morina, palvelijattareni, on erinomainen paistamaan kastanjoita, niillä me kestitsemme itseämme. Onko mitään sen parempaa kuin kastanjat ja siihen lasi valkoista viiniä!