— Minä en sitä kysy. Minä tiedän sen.
— Kysythän, lapsukaiseni, kysyt.
Minä toistin parikymmentä kertaa, etten kysynyt, koska sen tiesin, ja kieltäydyin ehdottomasti kirjoittamasta tuota kysymysmerkkiä, joka minusta tuntui tietämättömyyden merkiltä.
Äitini moitti ankarasti itsepäisyyttäni ja sanoi, että olin typerä.
Kirjailijalle ominainen itserakkauteni joutui siitä kärsimään, ja minä lienen vastannut julkeasti, koska jouduin rangaistavaksi.
Olen ehtinyt paljon muuttua niistä ajoista; en enää kieltäydy kirjoittamasta kysymysmerkkiä kaikkiin niihin kohtiin, joihin niitä yleensä merkitään. Tekeepä melkein mieleni piirtää oikein suuria sellaisia koukeroita kaiken kirjoittamani, kaiken sanomani ja kaiken ajattelemani jälkeen. Jos äitirukkani vielä eläisi, hän kenties sanoisi, että nyt käytät niitä liian paljon.
VII
NAVARINO
Olin tuntenut kaiken ikäni rouva Laroquen, joka asui tyttärineen pienessä huoneistossa talomme pihan perällä. Hän oli vanha normandilainen rouva, keisarillisen kaartin kapteenin leski. Hänellä ei ollut enää hampaita, ja hänen pehmeät huulensa olivat painuneet ikenien väliin, mutta posket olivat pyöreät ja punaiset kuin hänen kotiseutunsa omenat. Koska en ollenkaan tajunnut luonnon epävakaisuutta ja olioiden katoavaisuutta, otaksuin hänen polveutuvan maailman varhaisimmilta ajoilta ja omistavan katoamattoman vanhuuden. Äitini huoneesta näkyi intiankrassin reunustama ikkuna, jossa rouva Laroquen papukaija keikkui orressaan laulellen rivoja ja isänmaallisia laulujansa. Se oli tuotu Länsi-Intiasta vuonna 1827 ja oli ristitty Ranskan ja Englannin laivaston Navarinon luona turkkilaisista saaman voiton muistoksi, josta saapui tieto Parisiin samana päivänä kuin papukaijakin sinne ehti. Otaksuttiin, ettei Navarino ollut Eurooppaan saapuessaan enää nuori. Ylen huomaavaisesti Navarinoansa kohteleva rouva Laroque sijoitti sen joka aamu ikkunaan, jotta vanhus voi nauttia pihamaan vaihtelevista näyistä. En tosiaankaan tiedä, mitä huvia tällä amerikkalaisella saattoi olla siitä, että näki Augusten pesevän herra Bellaguet'n ajoneuvoja tai isä Alexandren kitkevän kivityksen raoissa kasvavaa ruohoa. Missään tapauksessa sen pitkäaikainen maanpako ei näyttänyt sitä ollenkaan surettavan. Vaikka en väitäkään arvaavani sen ajatuksia, tekisi mieleni sanoa, että se nautti voimistaan; se oli epäilemättä merkillisen väkevä eläin. Saatuaan pieniin harmaisiin kynsiinsä puupalasen, se aivan kohta mursi sen murusiksi nokallaan.
Minä olen aina pitänyt eläimistä; mutta siihen aikaan ne herättivät minussa harrasta kunnioitusta ja eräänlaista uskonnollista pelonkauhua. Minä aavistelin, että niiden äly oli varmempi kuin minun ja että ne vaistosivat syvemmin luontoa. Villakoira Zerbin näytti ymmärtävän paljon sellaisia asioita, jotka jäivät minulta tajuamatta, ja minä otaksuin kauniin angorakissamme Sulttaani Mahmudin, joka tunsi lintujen kielen, omistavan salaperäiset luonnonlahjat ja kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Kerran Louvressa käydessäni äitini näytti minulle egyptiläisissä saleissa kotieläimiä, jotka oli kiedottu nauhoihin ja sivelty hyvänhajuisilla tahtailla.