Minä huusin hänelle epätoivoisena:
— Etpähän näe, äiti!
Hän ei suvainnut mitään nähdä, vaan käski minua olemaan vaiti.
Sellaisen sokaistumisen ja sellaisen väärämielisyyden vimmastuttamana minä polin jalkaa, puhkesin kyyneliin ja revin kappaleiksi mestariteokseni.
— Onpa lapsi hermostunut! huokasi äitini.
Hän vei minut nukkumaan.
Minä olin kaikkein synkeimmän epätoivon uhrina. Ajateltakoon vain kohtaloani! Minä olin yhdellä iskulla edistänyt taiteita sanomattomasti, olin keksinyt ihmeellisen keinon esittää elämää, ja koko palkkani ja koko kunniani oli siinä, että minut lähetettiin makuulle!
Tuon vastoinkäymisen jälkeen minulle sattui pian toinen yhtä julma. Seikka oli seuraava. Äitini oli varsin nopeasti opettanut minut siedettävän hyvin kuvaamaan kirjaimia. Koska osasin hieman kirjoittaa, ajattelin, ettei mikään estänyt minua sepittämästä kokonaista teosta. Rakkaan äitini nähden minä ryhdyin sommittelemaan pientä teologista ja moraalista tutkielmaa. Minä aloitin näin: 'Mikä Jumala on…' ja kuljetin teokseni heti äitini nähtäväksi tiedustellakseni häneltä, oliko lauseparsi onnistunut. Äitini vastasi, että se oli hyvä, mutta että lauseen loppuun kuului kysymysmerkki. Minä kysyin, mikä se oli, kysymysmerkki.
— Se on merkki, joka osoittaa, että kysytään, tiedustellaan jotakin. Se kuuluu jokaisen kysymyslauseen loppuun. Sinun tulee kirjoittaa kysymysmerkki koska kysyt: 'Mikä on Jumala?'
Minun vastaukseni oli ylväs.