— Pieni hupsu! virkkoi isäni.
Äitini lausui vakavasti, eräänlaisin levottomin ilmein:
— Se ei ole pelkkää lapsen typeryyttä, ystäväiseni; se on luonteenpiirre. Pierre ei tule milloinkaan käsittämään rahan arvoa.
Kelpo äitini oli saanut selville luontaisen taipumukseni ja aavistanut kohtaloni: hän lausui profeetalliset sanat. Minun ei ollut määrä oppia milloinkaan tuntemaan rahan arvoa. Sellainen olin puolenneljättä vuoden ikäisenä siinä pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät ruusunnupuin kaunistetut paperit, ja sellaisena olen säilynyt aina vanhuuteen saakka, joka on minulle kevyt, kuten kaikille niille sieluille, joita ei rasita ahneus eikä ylpeys. Ei, äiti, minä en ole milloinkaan oppinut tuntemaan rahan arvoa. En tunne sitä vielä nytkään tai paremmin sanoen tunnen sen liian hyvin. Minä tiedän, että raha on syynä kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ahdistavat säälimättömiä yhteisöjämme, joista kovin ylpeilemme. Tuo pieni poika, jonka tunnen omaksi itsekseni ja joka ei tietänyt, onko ostajan vai myyjän maksettava, johtaa yhtäkkiä mieleeni sen piippusepon, jonka meille kuvailee William Morris kauniissa profeetallisessa kertomuksessaan, sen nuhteettoman veistäjän, joka tulevaisuuden valtiossa tekee verrattoman kauniita piippuja, koska tekee niitä rakkauden vuoksi ja koska lahjoittaa ne eikä niitä myy.
IX
RUMPU
Elämä on kaipausta. Ja riippuen siitä, pidetäänkö kaipausta suloisena vai katkerana, elämä tuomitaan hyväksi tai pahaksi. Jokaisen asiana on ratkaista kysymys oman tunteensa nojalla. Järkeileminen on tässä tapauksessa turhaa; se jää metafyysikkojen asiaksi. Viiden vuoden ikäisenä minä kaipasin rumpua. Oliko tuo kaipaukseni suloinen vai katkera? Sitä en tiedä. Sanokaamme, että se oli katkera, koska johtui puutteesta, ja suloinen, koska osoitti mielikuvitukselleni kaivatun esineen.
Kaiken väärinkäsityksen välttymiseksi huomautan, että ikävöin itselleni rumpua ollenkaan toivomatta pääseväni rummunlyöjäksi. En välittänyt ollenkaan sen ammatin loistokkuudesta enempää kuin siihen liittyvistä vaaroistakaan. Vaikka olinkin ikäisekseni varsin hyvin perehtynyt Ranskan sotilaalliseen prameuteen, en ollut vielä kuullut kerrottavan nuoresta Barasta, joka kuoli painaen pärrytyspuikkojansa sydäntään vasten, enkä siitä viisitoistavuotiaasta rumpalista, joka Zürichin taistelussa sai kuulan käsivarteensa, mutta löi edelleen rumpuansa, sai ensimmäiseltä konsulilta eräässä dekadikatsastuksessa kunniapuikon ja syöksyi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa surman suuhun ansaitakseen tuon kunnianosoituksen. Rauhan aikana kasvaneena minä en tuntenut muita rummunlyöjiä kuin ne kaksi kansalliskaartiin kuuluvaa, jotka vuoden ensimmäisenä päivänä toivat isälleni, toisen pataljoonan lääkärille, ja hänen puolisolleen värillisellä kuvalla koristetun onnittelukirjeen. Tuo kuva esitti ylenmäärin kaunistellen molempia rummunlyöjiä, jotka kauttaaltaan kullatussa salissa kunnioittavasti tervehtivät viheriään lievetakkiin puettua herraa ja vannehameeseen ja pitsireunuksiin puettua rouvaa. Todellisuudessa heillä oli virkut silmät ja isot viikset, ja heidän nenänsä hohtelivat punaisina. Isäni lahjoitti heille viiden frangin kolikon ja lähetti heidät juomaan lasin valkoviiniä, jota vanha Mélanie tarjosi heille keittiössä. He kulahduttivat lasin sisällön kerrallaan, maiskahduttivat kieltään ja pyyhkivät suunsa hihaansa. Vaikka eräänlainen rattoisa luonnepiirre heissä minua miellytti, he eivät kumminkaan herättäneet minussa minkäänlaista halua päästä heidän kaltaisekseen.
Ei, minä en tahtonut päästä rummuttajaksi; pikemmin halusin tulla kenraaliksi, ja jos kiihkeästi toivoelinkin itselleni rumpua ja mustia palikoita, oli syynä vain se, että liitin noihin esineisiin tuhansia sotaisia mielikuvia.
Siihen aikaan minua ei voitu moittia siitä, että pidin Kassandran vuodetta Akhilleun peistä parempana.