Minusta uhkui pelkkä ase-ilo ja taisteluhalu, verityöt riemastuttivat mieltäni, minusta olisi tullut sankari, jos sallimus, joka 'aatostamme haittaa, olisi sen sallinut. Se ei sitä sallinut. Jo seuraavana vuonna se suisti minut pois tältä kauniilta uralta ja innoitti minut rakastamaan nukkia. Vaikka minua senvuoksi pilkkailtiin, minä ostin niitä useita kappaleita säästörahoillani. Minä rakastin niitä kaikkia; eräs oli erikoinen suosikkini, ja kelpo äitini on sanonut, ettei se ollut kaunein. Mutta miksi riennänkään näin himmentämään neljännen ikävuoteni kunnianloistetta, sen aikakauden, jona rumpu oli kaipaukseni ainoana esineenä?
Koska en ollut luonnonlaadultani stoalainen, ilmaisin usein haluni sellaisille henkilöille, jotka kykenivät sen tyydyttämään. He eivät olleet mitään ymmärtävinään tai vastailivat minulle kerrassaan masentavalla tavalla.
— Tiedäthän, sanoi äitini, ettei isä siedä leluja, jotka pitävät melua.
Sitä, minkä äiti epäsi minulta aviollisen pieteetin nojalla, minä anelin täti Chaussonilta, joka ei ollenkaan pelännyt tuottaa isälleni ikävyyttä. Tuon seikan olin havainnut aivan oikein ja luotin siihen pyrkiessäni saavuttamaan kiihkeästi toivomaani esinettä. Mutta ylen säästeliäs täti Chausson antoi valitettavasti harvoin ja vähän.
— Mitä tekisitkään rummulla? kysyi hän minulta. Eikö sinulla ole riittävästi leluja? Onhan sinulla niitä kaapit täynnä. Minun aikoinani lapsia ei niin hemmoteltu; pienet kumppanini ja minä teimme nukkia lehdistä… Eikö sinulla ole kaunis Nooakin arkki?
Hän puhui siitä Nooakin arkista, jonka oli minulle lahjoittanut edellisenä uutenavuotena ja joka oli aluksi, se täytyy tunnustaa, näyttänyt minusta yliluonnolliselta asialta. Se sisälsi patriarkan perheineen ja parin kutakin luontokappaletta. Mutta perhoset olivat siinä norsuja suuremmat, mikä seikka ajan pitkään loukkasi suhdevaistoani, ja nyt, kun nelijalkaiset aiheuttamani tuhon vuoksi seisoivat vain kolmella jalalla ja Nooak oli kadottanut sauvansa, ei arkki enää minua lumonnut.
Eräänä päivänä, kun nuhaisena vietin aikaani kotosalla, yömyssy leuan alle sidottuna, valmistin itselleni rummun ja palikat kiviruukusta ja puulusikasta. Sen piti ilmaista melkoisen hyvin hollantilaista tyyliä ja Brouwerin ja Jan Steenin tunnesävyä. Minun makuni oli jalompi, ja kun vanha Mélanie närkästyneenä pelasti käsistäni voiastian ja kauhansa, minä olin jo ehtinyt niihin kyllästyä.
Suunnilleen niihin aikoihin isäni toi minulle eräänä iltana pienen maalatun biskviitin, jossa nähtiin Pierrot lyömässä isoa rumpua. En tiedä, ajatteliko hän kuvan voivan korvata todellisuutta vai tahtoiko pitää minua pilkkanaan. Hän hymyili kuten ainakin hieman alakuloisesti. Olipa miten hyvänsä, minä otin hänen lahjansa vastahakoisesti, ja tuo leivos, jonka koskettaminen tuntui kamalalta, alkoi minua äkkiä inhottaa.
En enää toivonutkaan saavani hartaiden toiveitteni esinettä, kun äitini eräänä kirkkaana kesäpäivänä aamiaisen jälkeen suuteli minua hellästi, kehoitti olemaan kiltti ja lähetti minut kävelylle vanhan Mélanien keralla ojennettuaan minulle harmaaseen paperiin käärityn lieriömäisen esineen.
Minä avasin käärön. Siinä oli rumpu. Äitini ei ollut enää huoneessa. Minä ripustin rakkaan soittimen olkapäälleni nuorasta, joka oli olkahihnan virassa, enkä kysynyt ollenkaan, mitä kohtalo vaatisi vastalahjaksi; uskoin näet siihen aikaan, että onnen lahjat tulevat ilmaiseksi. En ollut oppinut tuntemaan Herodotoksen taivaallista Nemesistä, ja tuntematon oli minulle myös tämä runoilijan ydinlauselma, jota olen myöhemmin monesti ajatellut: