Minä olin lohduton ja häpeissäni senkin vuoksi, että olin antanut pettää itseäni. Kuinka monien merkkien olisikaan pitänyt olla varoituksinani! Olin jo useita päiviä kuullut vanhempieni kuiskuttelevan, olin kuullut kaappien ovien kitisevän, olin nähnyt sängyissä liinavaatekasoja, huoneissa matka- ja käsilaukkuja. Erään matkalaukun kupera kansi oli rupisella ja paljaaksi hieroutuneella eläimennahalla peitetty, nahan yli kulkivat erittäin likaiset mustat puuvanteet, ja koko esine oli ruma. Minulle oli turhaan ilmennyt monenlaisia enteitä, joista koirapahanenkin olisi jo käynyt levottomaksi. Olin kuullut isäni sanovan, että Finette aavisti matkaanlähdön.
Asuntomme oli suuri ja kolea. Siinä vallitseva kamala hiljaisuus hyyti sydäntäni. Ja tyhjyyden täytteeksi oli Mélanie tosiaankin liian pieni: hänen poimumyssynsä kohosi tuskin päätäni korkeammalle. Minä rakastin Mélanieta, rakastin häntä lapsen-itsekkyyteni koko voimalla, mutta hän ei askarruttanut riittävästi mieltäni. Hänen puheensa tuntuivat minusta typeriltä. Harmaine hiuksineen ja köyryine selkineen hän näytti minusta minua itseäni lapsellisemmalta. Se ajatus, että oli elettävä kokonainen viikko yksin hänen seurassaan, sai minut epätoivoon.
Mélanie koki minua lohdutella, sanoi, että viikko kuluu pian, että äitini tuo minulle pienen laivan, jota voin uittaa Luxembourgin puiston altaassa, että isäni ja äitini kertoisivat minulle matkaseikkailujansa ja kuvailisivat Havren sataman niin hyvin, että luulisin olevani itse sitä näkemässä.
Tunnustaa täytyy, ettei tuo viimeksimainittu piirre ollutkaan huono, sillä satusepon kyyhkynen käyttelee juuri sitä lohduttaakseen hellää puolisoaan, jonka luota poistuu. Mutta minä en tahtonut tulla lohdutetuksi. Pidin sitä mahdottomana ja ajattelin, että sellainen menettely ei olisi kaunis.
Täti Chausson tuli kanssani aterioimaan. Minulla ei ollut mitään iloa siitä, että näin hänen kissapöllön-kasvonsa. Hän lausui minulle lohdutuksen sanoja, mutta ne maistuivat tähderuoalta samoinkuin kaikki, mitä hän tarjosi. Hän oli luonnostaan liian itara antaakseen runsasta, raikasta ja puhdasta lohdutusta. Pöydässä hän istuutui äitini sijalle karkoittaen siten rakkaan emoni istuimelta hänen huomaamattoman hohtelunsa, käsin koskemattoman varjonsa, näkymättömän kuvansa, sanalla sanoen kaiken sen, mitä rakastetuista poissaolevista jää heidän käyttelemiinsä esineisiin.
Tuo säädyttömyys sai minut vimman valtaan. Epätoivoissani minä kieltäydyin syömästä lientä ja ylpeilin tuosta kieltäytymisestäni. En tiedä, ajattelinko silloin, että Finette olisi sijassani menetellyt samoin; mutta jos ajattelin, niin se ei suinkaan tuntunut minusta nöyryyttävältä, koska tiesin eläinten olevan vaistoiltaan ja tunnoiltaan minua paljon etevämpiä. Äitini oli käskenyt tarjota lintupiirasta ja kermakastiketta, joiden oli arvellut hälventävän murhettani. Minä olin kieltäytynyt nauttimasta lientä; lintupiiraan ja kastikkeen minä hyväksyin löytäen niistä onnettomuudessani jonkinlaista lievikettä.
Päivällisen jälkeen täti Chausson neuvoi minua leikkimään Nooakin-arkillani. Tuo neuvo minua raivostutti. Minä vastasin mitä hävyttömimmin ja sinkosin sitäpaitsi aivan asiattomia syytöksiä Mélanieta vastaan, joka ei ollut koko pyhän elämänsä aikana ansainnut muuta kuin kiitosta.
Mélanie-rukka saattoi minut hellin huolin vuoteeseeni, pyyhki kyyneleni ja sijoitti telttasänkynsä huoneeseeni. Siitä huolimatta minä huomasin aivan kohta äitini poistumisen aiheuttamat kamalat vaikutukset. Voidakseen täysin käsittää, kuinka minun kävi, tulee muistaa, että näin joka ilta samassa huoneessa ennen uneen vaipumista joukon suuripäisiä, kyttyräselkäisiä, vääräsäärisiä, omituisen muodottomia pieniä ihmisiä, joilla oli päässä sulkahatut ja nenänvarrella valtavan suuret pyöreät silmälasit ja käsissä erilaisia soittimia, paistinvartaita, mandoliineja, kasareita, tiukurumpuja, sahoja, torvia ja kainalosauvoja, joista he houkuttelivat esiin ihmeellisiä ääniä tanssien samalla hullunkurisia tansseja. Heidän ilmaantumisensa tähän huoneeseen tänä hetkenä ei minua enää ihmetyttänyt: en tuntenut luonnonlakeja niin tarkoin, että olisin tietänyt ilmiön sotivan niitä vastaan. Ja kun ilmiö uudistui säännöllisesti joka ilta, minä en pitänyt sitä erinomaisena, mutta se pelotti minua, joskaan ei siinä määrin, että olisin huutanut. Kauhuani lievensi suuressa määrin se seikka, että huomasin noiden pienten soittoniekkojen pysyttelevän seinäpinnassa ollenkaan pyrkimättä vuoteeni läheisyyteen. Sellainen oli niiden tapa. Ne eivät näyttäneet minua huomaavankaan, ja minä pidätin henkeäni, jotten kiinnittäisi niiden huomiota. Heitä piti varmaan loitolla äidin hyvä vaikutus, ja vanha Mélanie ei suinkaan vallinnut yhtä hyvin näitä ilkeitä henkiä, sillä tänä kamalana yönä, Rue de Bouloin diligenssin kuljettaessa rakkaita vanhempiani kohti kaukaisia rantoja, nuo pienet soittoniekat huomasivat ensimmäisen kerran minun läsnäoloni. Eräs niistä, jolla oli puujalka ja laastari silmässä, osoitti minua sormellaan vierustoverilleen, kaikki kääntyivät minuun päin, toinen toisensa jälkeen, nostivat nokalleen suunnattoman suuret pyöreät silmälasit ja tarkastivat minua uteliaasti ja ilman vähintäkään hyväntahtoisuutta. Kaikki jäseneni alkoivat vapista. Mutta kun ne sitten lähestyivät vuodettani tanssien ja heiluttaen paistinvartaitaan, sahojaan ja kasareitaan ja kun eräs niistä, jolla oli nenä kuin klarinetti, suuntasi minua kohti suuren kaukoputken kokoisen käsiruiskun, niin minä kiljaisin kauhun jäätämänä:
— Äiti!
Vanha Mélanie kiiruhti luo. Hänet nähdessäni minä sulin kyyneliin.
Sitten nukahdin jälleen.