Herätessäni varpusten tirskutukseen olin unohtanut kaikki, murheellisen eron ja yksinäisyyteni. Mutta äitini heljät kasvot eivät kumartuneetkaan vuoteeni yli, hänen mustat hiuskiharansa eivät hyväilleet poskiani ja minä en saanut hengittää hänen aamuviitastaan uhoavaa iris-tuoksua. Vain vanhan Mélanien talviomenia muistuttavat posket, valtavan suuren myssyn ympäröiminä, ilmaantuivat näkyviin, ja minä näin tuon kelpo olennon yöröijyssä temppelien ja amorien kuvia. Ne oli painettu vaaleanpunaisina kellanharmaalle pohjalle, ja hän kantoi niitä kaikessa viattomuudessa. Tuo näky herätti jälleen tuskani. Minä harhailin koko aamupuhteen autiossa ja äänettömässä huoneistossa. Löydettyäni rumpuni ruokasalin tuolilta minä heitin sen raivoissani lattiaan ja poljin rikki korollani.
Myöhemmin, kun olin ehtinyt mieheksi, minun kenties teki toisinaan mieli jotakin samanlaista kuin tuo sointuva ja ontelo soitin, jota olin kovin kaivannut varhaisen lapsuuteni aikana — maineen harppulautaa ja yleisösuosion symbaaleita. Mutta tuntiessani sellaisen kaipauksen syntyvän ja liikkuvan mielessäni minä muistelin nelivuotiaan rumpua ja siitä maksamaani hintaa, ja silloin lakkasin heti ikävöimästä lahjoja, joita kohtalo ei suo meille ilmaiseksi.
Jean Racine on latinankielistä raamattuansa lukiessaan alleviivannut tämän kohdan: Et tribuit eis petitionem eorum. Ja hän on sen muistanut sijoittaessaan Arician suuhun nämä sanat, jotka saavat harkitsemattoman Theseun kalpenemaan:
Kavahda, herra, taivaan valtaa tuimaa, vihassaan kuuntelee se toivettasi huimaa; jos torjukaan ei luotaan uhrejasi, se kostaa lahjoillansa rikkomasi.
X
KIINTEÄSTI YHTEENLIITTYNYT TEATTERISEURUE
Kun niinä aikoina makasin valveilla vuoteessani joko jonkin sairauden vuoksi tai vain siitä syystä, että olin herännyt tavallista varhemmin, niin minua silmäili harmaa ja synkkä hahmo, laajat ja muodottomat kasvot, haamu, joka on tuskaa ja pelkoakin kaameampi: Ikävystyminen. Eikä vain ikävyys sellaisena kuin runoilijain laulelmissa, ei sellainen kaunis ja ylpeä, vihan ja rakkauden värittämä ikävyys, ei, vaan muuttumaton, syvä ikävystyminen, sisäinen sumuisuus, aistittavaksi muuttunut tyhjyys. Torjuakseni kaameata tulijaa minä kutsuin äitiäni tai Mélanieta, mutta he eivät valitettavasti tulleet tai jäivät vain hetkiseksi luokseni ja sanoivat minulle niinkuin mehiläinen rouva Desbordes-Valmoren pienelle pojalle:
… Minulla on kiire mennä…
… Ei aina naurun aika.
Ja äitini lisäsi:
— Kertailehan kertotauluasi, poikaseni, ajankuluksi.