Minä käsittelin sotilaallisiakin aiheita enkä ollenkaan pelännyt käydä käsiksi Napoleonin epopeiaan, jonka poimin niiden vielä eloissaolevien suuren aikakauden henkilöiden huulilta, joita oli runsaasti kätkyeni ympärillä. Dunois esitti Napoleonin osaa, Kastilian Blanka oli Josephine (Marie-Louisea minä en tuntenut), Mitoufle krenatööri, Jeannot pikkuhuilunpuhaltaja; Rappart edusti englantilaisia, preussilaisia, itävaltalaisia ja venäläisiä, sanalla sanoen vihollista. Näine apukeinoineni minä kykenin saavuttamaan Austerlitzin, Jenan, Friedlandin ja Wagramin voitot ja marssimaan Wieniin ja Berliniin. Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden minä olin oikea Calderon.
Helppo on arvata, että tämä teatteri, jossa olin samalla kertaa johtaja, kirjailija, näyttelijäseurue ja katsomo, ei enää sallinut minun ikävystyä vuoteessani. Päinvastoin: minä oljentelin leposijallani mahdollisimman kauan ja keksin kaikenlaisia sairauksia, jottei olisi tarvinnut nousta. Äitini, jonka oli vaikea tuntea minua entisekseni, kysyi minulta, mistä tämä uusi laiskuus johtui. Tuntematta taidettani ja voimatta mitata neroni syvyyttä hän nimitti laiskuudeksi sitä, mikä oli toimintaa ja liikettä.
Tämä teatteri, joka saavutti korkeimman kukoistuksensa minun ollessani kuudennella ikävuodellani, joutui sitten äkkiä nopean rappeutumisen tilaan, jonka syyt minun on tässä esitettävä.
Kuuden vuoden iällä, kun minun oli pakko eräiden lievien kasvuhäiriöiden vuoksi pysytellä vuoteessa useita päiviä ja vieressäni, pienellä pöydällä, oli väri- ja nauhalaatikko, päätin käytellä saatavissani olevia keinoja kaunistaakseni teatteriani ja saattaakseni sen kuulumattoman täydellisyyden tilaan. Minä ryhdyin heti työhön ja suoritin kiihkein innoin kuumeisia keksintöjäni. En ollut milloinkaan huomannut, ettei näyttelijöilläni ollut kasvoja enempää kuin kananmunalla, ja kun tuo puutos nyt äkkiä minulle selvisi, tein niille silmät, nenät, suut, ja havaitessani, että he olivat alasti, puin heidät silkkiin ja kultaan. Sitten tuntui mielestäni välttämättömältä toimittaa heille päähineet, ja minä tein heille erimallisia hattuja tai myssyjä, mutta yleensä suippoperäisiä. Minä en viivytellyt maalauksellisten vaikutusten etsinnässä; minä suunnittelin näyttämön, maalasin koristeet, valmistin kaluston. Aivan liikutettuna minä sitten sepitin näytelmän, jonka nimi oli 'Pyhän haudan paroonit' ja jonka oli määrä yhdistää itä- ja länsimaat valtavaan draamalliseen toimintaan. Valitettavasti en saanut valmiiksi ensimmäistäkään näytöstä. Innoitus oli hyytynyt: henki ja liike, kaikki oli kadonnut. Intohimo oli tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus tukehduttavat draaman, joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta.
XI
LIINANNÖYHTÄÄ
Minä en ollut vielä neljää vuotta täyttänyt, kun äitini eräänä aamuna nosti minut vuoteesta ja isä, kansalliskaartin puvussa, suuteli minua hellästi. Hänellä oli lakissaan kultainen kukko ja punainen pumpula. Rantakadulla rummutettiin kokoon, hevosten kaviot kapsoivat kivetyllä tiellä; toisinaan kuului ohikulkevien laulua ja hurjia huutoja ja etäistä ammunnan räiskettä. Isäni lähti ulos. Äiti astui ikkunan luo, kohotti musliiniuudinta ja nyyhkytti. Oli tapahtumassa vallankumous.
Helmikuun päivät ovat jättäneet mieleeni vain vähän muistoja. Katutaisteluiden kestäessä minua ei päästetty kertaakaan ulos. Ikkunamme olivat pihanpuolella, ja kadun tapahtumat olivat minusta sanomattoman salaperäiset. Kaikki talon asujamet veljeytyivät. Madame Caumont, kirjainkustantajan rouva, rouva Laroquen jo iäkäs tytär neiti Mathilde, ompelijatar neiti Cécile, erittäin hieno rouva Petitpas, kaunis rouva Moser, jonka kanssa ei tavallisissa oloissa seurusteltu, kokoontuivat iltapäivällä äitini luo ja nyhtivät liinannukkaa haavoittuneita varten, joiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Siihen aikaan oli kaikissa sairaaloissa tapana peittää haavat liinannöyhdällä, ja kukaan ei epäillyt tämän menetelmän erinomaisuutta, kunnes tapahtui lääkeopillinen kumous, joka poisti kosteat siteet. Naiset toivat kukin liinakäärönsä, istuutuivat ruokasalin pyöreän pöydän ympärille, repivät liinan kapeiksi nauhoiksi ja nyhtivät sen nöyhdäksi. Asiaa ajatellessaan joutuu ihmettelemään, että näillä perheenemännillä oli niin paljon vanhoja liinavaatteita. Rouva Petitpas luki tuomastaan lakanan kappaleesta äidinäitinsä nimen ja vuosiluvun 1745. Äiti oli samassa työssä kuin hänen vieraansa. Nuori Octave Caumont ja minä otimme mekin osaa tähän laupeudentyöhön, valvojanamme vanha Mélanie, joka nyhti kangasta karhein sormin hieman loitompana, kunnioittavan matkan päässä pöydästä. Minä puolestani suoritin tehtävääni innokkaasti, ja ylpeyttäni lisäsi jokainen irtinyhtämäni lanka. Mutta kun sitten havaitsin, että Octave Caumontin kasa oli suurempi kuin minun, niin itserakkauteni siitä kovin loukkaantui ja haavoittuneiden tilan lievittämistä tarkoittavan työn aiheuttama tyydytys väheni melkoisesti.
Tavan takaa tulivat uutisia tuomaan tuttavat henkilöt, herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja herra Caumont, kustantaja.
Herra Caumont oli kansalliskaartin puvussa, mutta univormu ei sopinut hänelle läheskään yhtä moitteettomasti kuin isälleni. Isäni oli kalpeakasvoinen ja solakkavartinen. Herra Caumontin kasvot olivat näppyläiset, ja hänen kolme leukaansa riippuivat pitkin asetakkia, joka loistottomasti rehotti avoinna vatsan kohdalta, koska oli liian ahdas napitettavaksi.