— Tilanne on kamala, sanoi hän meille. Parisi liekkien vallassa, kaduilla seitsemänsataa sulkua, kansa piirittää linnaa, jota puolustaa marsalkka Bugeaud neljällä tuhannella miehellä ja kuudella tykillä.
Nuo uutiset aiheuttivat suurta kauhun ja säälin liikutusta. Taampana istuva vanha Mélanie teki ristinmerkkejä ja liikutteli hiljaa huuliansa.
Äitini tarjosi madeiraa ja kuivia leivoksia. (Siihen aikaan ei juotu teetä, ja naiset eivät pelänneet viiniä siinä määrin kuin nyt.) Kulaus madeiraa elvytti katseita ja nosti huulille hymyn. Kasvot eivät olleet enää entiset; ja mieletkin olivat muuttuneet toisiksi.
Välipalan aikana ilmaantui luoksemme herra Clérot, Quai Malaquais'n varrella asuva kehystäjä. Hän oli erittäin jykevä mies, paljoa jykevämpi kuin herra Caumont, ja näytti valkoisessa puserossaan vieläkin pyöreämmältä. Hän tervehti kokoontuneita ja pyysi tohtori Nozièreâ tulemaan Palais-Royaliin auttamaan haavoittuneita, joilta puuttui kaikkea. Äitini vastasi hänelle, että tohtori Nozière oli Charité-sairaalassa. Herra Clérot kuvaili meille kaamein värein, mitä oli nähnyt Tuileries-palatsin tienoilla. Siellä täällä kuolleita, haavoittuneita hevosia, jotka yrittivät nousta, jalka katkenneena, vatsa auki, yrittivät nousta ja kaatuivat jälleen uteliaiden ihmisten sillävälin täyttäessä kahvilat ja katupoikajoukon huvikseen katsellessa koiraa, joka ulvoi erään ruumiin vieressä. Hän kertoi Palais-Royalin torilla olevan Château-d'Eaun puolustajien, joita ahdisti suuri aseilla ja ammuksilla varustettu kapinallisten joukko, laskeneen aseensa vasta kun heitä ympäröivät liekit joka taholta.
Herra Clérot jatkoi esitystään suunnilleen näin:
— Kun tuo asema oli luovutettu, värvättiin vapaaehtoisia sammuttamaan tulipaloa; minä olin toisten joukossa; hankittiin sankoja, ja me muodostimme ketjun. Minä olin suunnilleen sadan askelen päässä palosta, iäkkään ja kunnianarvoisen kansalaisen ja katupojan välissä, jolla viimeksimainitulla oli sotilaan patruunavyö pään yli olalle heitettynä. Sangot liikkuivat edestakaisin. Minä sanoin: 'Huomio, kansalaiset, huomio!' Minä tunsin voivani pahoin; tuuli ajoi liekkejä ja savua meihin päin; jalkani olivat jääkylmät, ja toisinaan kulki pitkin säärtäni hirmuinen viiunväristys, jonka syytä yritin turhaan keksiä, ja niin minä jo kyselin itseltäni, enkö kukaties ollut haavoittunut taistelun tuoksinassa ja eikö vereni vuotanut kuiviin. Seisoessani siinä ketjussa sanoin itsekseni 'Se, mitä nyt tunnen, ei ole luonnollista' ja käännyin eteen ja taakse, oikeaan ja vasempaan saadakseni selville, mitä minulle tapahtui. Ja mitä näinkään! Vasen vieruskumppanini, poikavintiö, on parhaillaan tyhjentämässä nuttuni taskuun vasta hänelle ojentamaani sankoa… Hyvät rouvat, se lurjus sai minulta viisilehtisen korvatillikan, jota voi näyttää lemmitylleen.
— Jos siis suvaitsette sallia, rouva Nozière, lämmittelen mielelläni hetkisen teidän lietenne ääressä. Se riiviö jääti minut luita ja ytimiä myöten. Kerrassaan kamalaa, että nuoriso siinä määrin on kadottanut kunnioituksen tunteet!
Jykevä mies veti nurinkääntyvästä ja vettä valuvasta taskustaan metrimitan, lasinleikkuutimantin ja taikinaksi muuttuneen sanomalehden. Sitten hän avasi puseronsa, ja hänen vaatteensa alkoivat kohta höyrytä lieden lämmössä.
Äitini kaatoi hänelle lasin viinaa, jonka hän joi seuran terveydeksi, hän näet osasi käyttäytyä.
Minä olin ihastunut kuulemiini ja huomasin varsin hyvin, että rouva
Caumont tukahdutti hillittömän naurunsa.