Minun on tunnustaminen, että puhtaaksi pesty ja sieviin vaatteisiin puettu Adéodat miellytti minua vähemmän kuin mustalakkinen ja nokinaamainen veikkoni. Hän nautti aamiaisateriaansa keittiössä, jonne menimme häntä katsomaan, äitini ja minä, hieman ujostellen uteliaisuuttamme. Vanha Mélanie viittoi meille, ettei pitänyt astua liian likelle, koska oli varottava syöpäläisiä. Adéodat käyttäytyi varsin sievästi, mutta kieltäytyi jyrkästi mitään nauttimasta, ennenkuin oli saanut päähänsä siitä siepatun lakkinsa. Sellainen menettely tuntui meistä hieman hienostumattomalta. Asiaan paremmin perehtyen havaitsee, että se päinvastoin oli erittäin hieno. Seitsemännellätoista vuosisadalla ei yksikään säätyhenkilö olisi istuutunut pöytään paljain päin. Ja hatun päässä pitäminen kuului hyviin tapoihin siitä syystä, että kohteliaisuus vaati sitä kohottamaan joka kerta, kun vierustoveri teki jonkun palveluksen tai kun itse tarjosi palvelustaan vierustoverille. Vuonna 1702 julkaistussa uudessa 'Ranskassa käytännössä olevia hyviä tapoja' koskevassa tutkimuksessaan herra de Courtin sanoo aterialla-olosta puhuessaan nimenomaan: 'Mutta jos joku arvohenkilö kehoittaa teitä juomaan maljan jonkun toisen henkilön tai kenties teidän itsennekin terveydeksi, on teidän paljastettava päänne, kumartuen hieman pöytää kohti, kunnes hän on juonut… Hänen teille puhuessaan teidän tulee ottaa hattu päästä ja vastata hänelle samalla varoen, ettei suunne ole liian täynnä. Samaa kohteliaisuutta on osoitettava joka kerta, kun hän teille puhuu, kunnes hän teitä kieltää; sen jälkeen on hattu pidettävä päässä, jottei hän tule liiallisilla kohteliaisuuksilla rasitetuksi.' Adéodat piti lakkinsa päässä samoinkuin Ludvig XIV:n ajan vanha hovimies, mutta totta puhuen hän kumarteli vähemmän. Hän leikkasi lihaa leivälleen ja vei kappaleet suuhunsa veitsellään; hän oli erittäin vakava. Aterian jälkeen hän äitini pyynnöstä lauloi meille melkein kuulumattomalla äänellä kotiseutunsa laulua:
Escouto, Jeannetto,
Veux-tu d'biaux habits?
La ridetto.
Hän vastasi lyhyesti, varsin mielevästi, äitini kysymyksiin. Me saimme tietää, että hän työskenteli talvella Parisissa ja kevätpuolella palasi jalkaisin kotipuoleensa. Hänen äitinsä, jolla ei ollut varoja lehmän ostamiseen, palveli jossakin juustomeijerissä. Adéodat oli samassa työssä tai poimi mustikoita, joita möi kaupungin sokerileipureille. He elivät kädestä suuhun ja kärsivät puutetta.
Minä päätin harjoittaa säästäväisyyttä voidakseni ostaa lehmän veljeni äidille, mutta unohdin päätökseni varsin pian. Pieni nuohooja palasi keväällä kotiseudulleen. Äitini lähetti hänen äidilleen villavaatteita ja hieman rahaa. Pitäen poikaa vakavamielisenä ja älykkäänä hän kirjoitti kylän koulumestarille kehoittaen häntä opastamaan poikaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja lupasi maksaa siitä koituvat kustannukset. Adéodat lähetti hänelle kiitoksensa pränttikirjaimin sepitetyissä kirjeissä.
Minä kysyin monet kerrat, kuinka veljeni voi, kysyin vielä talven tullessakin.
— Veljesi on jäänyt kotipuoleensa, vastasi äiti peläten tuottavansa minulle murhetta, jos sanoisi enemmän.
Veljeni Adéodat ei palannut. Hän lepäsi kotikylänsä pienessä kalmistossa. Äitini oli saanut koulumestarilta kirjeen, jota ei ollut näyttänyt minulle. Kirjeessä ilmoitettiin, että pikku Adéodat oli kuollut aivokalvontulehdukseen, ihan huomaamattaan, ihmetellen vain, että pää tuntui kovin raskaalta. Muutamia tunteja ennen kuolemaansa hän oli puhunut hyvästä rouva Nozièrestä ja laulanut laulunsa:
Escouto, Jeannetto.