Minä astuin hänen luokseen ja lausuin myötätunnon yllyttämänä:
— Tahdotko olla veljeni?
Hän pyöritti hämmästyneenä silmiään harlekiinin-naamiossaan, avasi suunsa korvia myöten ja nyökkäsi myöntävästi.
Eräänlaisen veljeyshurmion valtaamana minä silloin kehoitin häntä hieman odottamaan ja kiiruhdin keittiöön. Pengottuani ruokasäiliön ja tarjoilukaapin löysin juuston, jonka anastin haltuuni. Se oli niitä Neufchâtelin juustoja, jotka muodoltaan muistuttavat tynnyrien puutappeja ja joita senvuoksi nimitetään tappijuustoiksi. Se oli kypsimmillään: sen sinervässä samettipinnassa näkyi kaikkialla pieniä punaisia täpliä. Minä vein sen veljelleni, joka seisoi paikallaan kuin seinäkello, hämmästyneitä silmiänsä pyöritellen. Hän ei ollenkaan vastustellut, veti esiin taskuveitsensä, alkoi leikkoa tappijuustoa ja kuljettaa veitsenkärjellä suuria kappaleita suuhunsa. Hän pureksi ilmeisesti tavanomaisen hitaasti, vakavasti, mieli keräytyneenä ja tuhlaamatta hetkeäkään hengittelemiseen. Äitini saapui paikalle. Silloin oli juustosta jäljellä ainoastaan kuori. Minä pidin velvollisuutenani selittää:
— Äiti, tässä on veljeni, minä olen hänet ottanut veljekseni.
— Se on kauniisti tehty, sanoi äitini hymyillen. — Mutta pelkäänpä, että juusto juuttuu hänen kurkkuunsa ja että hän tukehtuu. Anna hänelle jotakin juotavaa.
Mélanie, jonka onneksi löysin keittiöstä, toi lasin viininsekaista vettä veljelleni, joka joi sen yhdellä siemauksella, pyyhki suunsa hihaansa ja huoahti mielihyvissään.
Äitini kyseli häneltä, mistä hän oli kotoisin, millaisesta perheestä ja säädystä, ja hän epäilemättä vastasi niinkuin pitikin, koska äitini hänen lähdettyään sanoi minulle:
— Hän on kiltti poika, sinun veljesi!
Hän päätti, että piti pyytää hänen isäntäänsä, joka asui Rue des
Boulangersin varrella, lähettämään hänet luoksemme jonakin sunnuntaina.