Kun Mélanie tarjoili lihamuhennosta, hänen silmänsä olivat punaiset ja kyynelet kierivät pitkin poskia. Minä en voinut sitä sietää, nousin pöydästä, kiiruhdin vanhan ystäväni luo, syleilin häntä kaikin voimin ja aloin itkeä.

Mélanie veti esiliinansa taskusta ruudullisen nenäliinan, kuivasi hellästi silmäni nystermäisellä, persiljalta tuoksahtavalla kädellään ja virkkoi minulle nyyhkyttäen:

— Älkää itkekö, herra Pierre, älkää itkekö.

Kummisetäni kääntyi sanomaan äidilleni:

— Pierrot ei ole pahantahtoinen, mutta hän on ainoa lapsi. Hän on yksin eikä tiedä, mitä tehdä. Viekää hänet lastentarhaan: hän on siellä terveellisen kurinpidon alaisena ja voi leikkiä pienten toveriensa kanssa.

Nuo sanat kuullessani minä muistin täti Chaussonin äidille antaman neuvon ja toivoin itselleni veljeä, jottei minua lähetettäisi lastentarhaan ja myöskin sen vuoksi, että saisin häntä rakastaa ja nauttia hänen rakkauttansa.

Minä tiesin, että veljen suo ihmiselle luonto, ja vaikka en tuntenut niitä ehtoja, joiden vallitessa taivaan rakastamat perheet saivat sellaisen lahjan, uskoin kuitenkin varmaan, ettei sen tuottamisessa mikään kyennyt korvaamaan sitä voimaa, joka saa kasvit itämään ja elämän kukoistamaan maan päällä. Minussa eli tuon salaperäisen, itseänikin synnyttyäni ylläpitävän voiman hämärä ja syvä tunto, ja minä erotin tuon nimettömänä palvelemani Kybelen teokset erinomaisen hyvin ihmisten kaikkein ihmeellisimmistäkin tuotteista. Minut olisi voinut varsin helposti saada uskomaan, että noita kykenee valmistamaan ihmisen, joka liikkuu, puhuu ja syö, muta minä en olisi missään tapauksessa myöntänyt sellaisen olennon olevan samaa alkujuurta kuin luonnollinen ihminen. Sanalla sanoen: minä luovuin siitä ajatuksesta, että minulla tulisi milloinkaan olemaan lihallinen veli, ja päätin pyytää itselleni lapseksi-ottamisen nojalla sitä, minkä luonto minulta kielsi.

Minä en varmaankaan tietänyt, että keisari Hadrianus ottaessaan pojakseen Antonius Piuksen ja Antonius ottaessaan pojakseen Markus Aureliuksen olivat lahjoittaneet maailmalle kaksiviidettä onnen vuotta. Minulla ei ollut siitä aavistustakaan; mutta lapseksi-ottaminen näytti minusta oivalliselta menettelyltä. Minä en tarkastellut asiaa ankarasti lainopilliselta kannalta, koska totta puhuen en tietänyt mitään niistä seikoista. Siitä huolimatta käsitin asiaan liittyvän jonkinlaista juhlallisuutta, ja se ei suinkaan tuntunut minusta vastenmieliseltä. Mielessäni oli epämääräinen kuva siitä, kuinka vanhempani pukeutuisivat juhlavaatteisiinsa ottaakseen lapsekseen pojan, jonka heille toin. Mutta vaikeutena oli lapsen löytäminen. Etsiskelykenttäni oli suljettu ahtaisiin rajoihin. Minä jouduin vain vähän tekemisiin ihmisten kanssa, ja niissä perheissä, joissa seurustelin, minulle ei olisi luovutettu poikaa, ellei olisi ollut pakottamassa jokin valtava syy, esimerkiksi sellainen kuin se, joka pakotti Mooseksen äidin heittämään pienen pilttinsä Niilin vietäväksi. Rouva Caumont ei varmaankaan olisi missään tapauksessa suostunut luopumaan kummastakaan kurpitsastaan. Ajattelin, että olisi helpompi saada joku köyhä lapsi, ja mainitsin siitä ohimennen ystävälleni Morinille, joka kynsi korvallistaan ja sanoi olevan kovin uskallettua ottaa löytölapsi perheen jäseneksi ja etteivät vanhempani voineet hankkia ottolasta, koska heillä jo oli oma lapsi. Tuo huomautus, jonka juriidinen arvo jäi minulta oivaltamatta, ei ollenkaan tehonnut minuun, ja minä etsin edelleenkin ottoveljeä käyskellessäni Luxembourgin, Tuileriesin ja Kasvitieteellisessä puutarhassa vanhan Mélanien seurassa. Kelpo Mélanien estelyistä huolimatta minä pyrin lähenemään kohtaamiamme pieniä poikia. Pelokkaana ja kömpelönä, heiveröisen näköisenä, minä sain useimmiten osakseni ylenkatsetta ja solvauksia. Jos taas satuin löytämään lapsen, joka oli yhtä pelokas kuin minä, me erosimme toisistamme sanaakaan virkkamatta, pää painuksissa ja sydän surullisena, kykenemättä ilmaisemaan toisillemme helliä tunteitamme. Noina aikoina minä sain varmuuden siitä, että olematta erinomainen olen kuitenkin kelvollisempi kuin useimmat muut ihmiset.

Muutamia aikoja myöhemmin, eräänä syyspäivänä, ollessani yksin salissa, näin liedenaukosta ilmestyvän pienen savoijalaisen, joka oli musta kuin paholainen, ja tuo ilmestys minua huvitti kovinkaan säikähdyttämättä.

Pienet savoijalaispojat, jotka nyt puheenaolevan tavoin nuohosivat savutorvia, eivät olleet Parisissa harvinaisia. Vanhoissa taloissa, sellaisissa kuin se, jossa me asuimme, olivat paksuun seinämuuriin sijoitetut uuninpiiput niin väljät, että lapsi mahtui hyvin niissä liikkumaan. Sen työn suorittivat useimmiten pienet savoijalaispojat. Heidän sanottiin oppineen kiipeämistaitonsa maansa murmeleilta; mutta heillä oli apunaan solmuköysi. Näkyviini ilmaantuneella, ihan nokimustalla olennolla oli päässään korville ulottuva, vallankumouslakki, yhtä musta kuin hän itsekin, ja hänen hymyillessään hohtelivat häikäisevän valkoiset hampaat ja punaiset huulet, joita hän nuollen puhdisti. Olalla hänellä oli köysiä ja muurauslasta, ja hän näytti aivan pieneltä liiveissään ja lyhyissä housuissaan. Minusta hän oli soma, ja minä tiedustelin hänen nimeänsä. Hän vastasi minulle puhuen nenäänsä ja sangen leppoisasti, että hänen nimensä oli Adéodat ja että hän oli syntynyt Gervexissä, lähellä Bonnevilleä.