Kun äitini oli huolissaan siitä, että näytin kalpealta ja riutuvalta, virkkoi täti:
— Hän ei voi olla iloinen eikä terve, sillä hänellä ei ole ikäistään leikkikumppania, hänellä ei ole veljeä.
Ellen osannut kertomatauluani, jos kaadoin mustepulloni siniselle samettinutulleni, jos söin ylen paljon puserrettuja uunissa kuivattuja omenia, jos itsepintaisesti kieltäydyin lausumasta rouva Caumontille runoa 'Ruttotautisista eläimistä', jos kaaduin kuhmun otsaani, jos Sulttaani Mahmud raapi minua, jos itkin kanarialintuani, joka nähtiin eräänä aamuna makaamassa häkkinsä pohjalla liikkumattomana, silmät suljettuina, jalat pystyssä, jos satoi tai tuuli, niin kaikkeen tuohon oli syynä se, ettei minulla ollut veljeä. Eräänä iltana, aterialla oltaessa, minä rohkenin sirottaa hyppysellisen pippuria siihen kermatorttuun, jonka oli määrä joutua makeasta pitävän vanhan Mélanien nautittavaksi. Äitini yllätti minut itse teossa ja nuhteli minua menettelystä, jonka ei katsonut olevan kunniaksi älylleni enempää kuin sydämellenikään. Täti Chausson, jonka mielestä tuo tuomio oli liian lievä ja joka piti tuota kepposta syvän turmeluksen oireena, lausui puolustuksekseni, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta.
— Hän elää yksin. Yksinäisyys vaikuttaa huonosti, se kehittelee tässä lapsessa luonnottomia vaistoja, joiden idut hänessä elävät. Hän on kerrassaan sietämätön. Ei siinä kyllin, että hän yrittää leivoksella myrkyttää vanhaa palvelijatarta, hän vielä puhaltelee niskaani ja piilottaa silmälasini. Jos asuisin kauan luonanne, rakas Antoinette, niin hän saisi minut ihan järjiltäni.
Koska tunsin itseni viattomaksi mihinkään myrkytysyritykseen ja koska en ollenkaan epäröinyt saada täti Chaussonin menettämään järkensä, niin nuo syytökset, eivät minua paljoakaan liikuttaneet. Minä en suinkaan uskonut vanhan rouvan sanoja, vaan taivuin aivan vastakkaisiin mielipiteisiin, ja se seikka, että hän toivoi minulle veljeä tai sisarta, riitti herättämään minussa vastakkaista toivoa. Minä tulinkin varsin hyvin toimeen ilman leikkikumppania. Vaikka hetket eivät tuntuneetkaan niin lyhyiltä kuin nyt minusta näyttävät, minä olin harvoin ikävissäni, ja syynä oli se, että minulla jo silloin oli erittäin toimelias sisäinen elämä, että oliot vaikuttivat minuun voimakkaasti ja että imin itseeni ulkomaailmasta kaiken sen, mikä vastasi kehittymätöntä ymmärrystäni. Tiesin muuten, että veljet tavallisesti tulevat aivan pieninä, eivät osaa kävellä, eivät kykene minkäänlaiseen seurusteluun eivätkä ole millään tavoin hyödyllisiä. En ollut varma siitä, että olisin oman veljeni vanhemmaksi ehdittyä voittanut hänen rakkauttansa tai itse häntä rakastanut. Kainin ja Abelin tarjoama ylevä ja tuttu esimerkki ei ollut omansa mieltäni tyynnyttämään. Tosin näin ikkunastani kuinka kaksoiskurpitsa, Alfred ja Clément Caumont, versoi ja vahvistui syvän ja suloisen rauhan vallitessa veljesten välillä. Mutta toisaalta näin usein, kuinka Jean, kattajaoppilas, pieksi pahanpäiväiseksi veljensä Alphonsen, joka näytti hänelle kieltään ja teki pitkän nenän. Niinmuodoin minusta tuntui vaikealta ottaa oppia esimerkeistä. Ainoana lapsena oleminen tarjosi mielestäni sitäpaitsi arvokkaita etuja, muun muassa, ettei kukaan ollut vastuksinani, ettei kukaan ollut kanssani jakamassa vanhempieni rakkautta ja että voin vaalia jo varhaisessa lapsuudessa tuntemaani taipumusta ja tarvetta olla omana seuranani. Mutta samalla toivoin itselleni pientä veikkoa voidakseni häntä rakastaa. Mieleni näet oli täynnä epävarmuutta ja ristiriitoja.
Eräänä päivänä pyysin äitiäni salaisuutena minulle ilmoittamaan, eikö hän ajatellut antaa minulle pientä veljeä. Hän vastasi, ettei aikonut, koska pelkäsi veljestä tulevan minunlaiseni pahan pojan. Tuo vastaus ei minusta tuntunut vakavalta. Täti Chausson palasi Angersiin, ja minä en sen koommin ajatellut asiaa, joka oli minua kovin askarruttanut hänen ollessaan luonamme.
Mutta muutamia päiviä hänen lähtönsä jälkeen, muutamia päiviä tai muutamia kuukausia (näissä kertoelmissani näet minulle tuottaa suurinta vastusta ajallinen määrittely), kummisetäni, herra Danquin, tuli eräänä aamuna luoksemme aterialle. Päivä oli säteilevän kaunis. Varpuset tirskuivat katoilla. Minun teki yhtäkkiä mieli suorittaa jokin hämmästyttävä ja mahdollisimman ihmeellinen teko, joka rikkoisi elämän yksitoikkoisuuden. Minulla oli erinomaisen vähän keinoja sellaisen yrityksen suunnittelemiseen ja suorittamiseen. Toivoen keksiväni apukeinoja keittiöstä lähdin sinne ja havaitsin sen lämpöä uhkuvaksi, tuoksuvaksi ja autioksi. Ainaisen tapansa mukaan oli Mélanie ruoan jo valmistuttua lähtenyt hakemaan mauste- tai hedelmäkauppiaalta jotakin unohtunutta yrttiä, maustetta tai höystettä. Liedellä lauloi lihamuhennos kattilassa. Tuon nähdessäni sain äkkiä oivan mielijohteen. Sitä noudattaen sieppasin liedeltä lihamuhennoksen ja piilotin sen luutakaappiin. Tuo toimitus onnistui hyvin lukuunottamatta sitä, että poltin neljä oikean käteni sormea, vasemman kyynäspääni, molemmat polveni ja kasvoni, tärvelin sukkani ja jalkineeni ja kaasin kolme neljännestä kastikkeen määrästä silavaviilekkeineen ja sipuleineen permannolle. Sitten lähdin heti hakemaan Nooakin arkkia, jonka olin saanut joululahjaksi, ja kaasin kaikki siihen sisältyvät eläimet kauniiseen kuparikattilaan, jonka sijoitin liedelle lihamuhennoksen sijaan. Tämä viilokki muistutti edukseen mieleeni, mitä olin kuullut puhuttavan ja nähnyt erään värikuvan esittävän Gargantuan kemuista. Jos näet tuo jättiläinen sieppasikin kaksihaaraiseen kahveliinsa kokonaisia härkiä, niin minä puolestani valmistin ruokalajia kaikista luoduista olennoista, norsusta ja kirahvista alkaen aina perhoseen ja heinäsirkkaan asti. Minä nautin jo ennakolta ajatellessani, kuinka Mélanie, yksinkertainen olento, joutuisi ihmettelemään löytäessään valmistamansa lihamuhennoksen sijalla jalopeuran puolisoineen, aasin ja aasintamman, norsun kumppaneineen ja sanalla sanoen kaikki vedenpaisumuksesta pelastuneet eläimet, vieläpä Nooakin ja hänen perheensä jäsenet, jotka olin epähuomiossa heittänyt kattilaan niiden keralla. Mutta lopputulos ei vastannut odotuksiani. Keittiöstä tuleva sietämätön haju levisi aivan kohta koko huoneistoon, minun arvaamattani ja kaikkien toisten yllätykseksi. Äitini kiiruhti hengästyneenä keittiöön saadakseen selville asian syyn ja tapasi vanhan Mélanien, joka ihan palavissaan ja kori yhä käsivarrellaan veti tulelta kasaria, jossa kamalasti savusivat arkin eläinten mustuneet jäännökset.
— Kastrollini, kaunis kastrollini! huusi Mélanie epätoivoissaan.
Minä olin tullut nauttimaan keksintöni menestymisestä, mutta tunsin itseni nyt häpeän ja katumuksen ahdistamaksi. Ja eipä ollut ääneni aivan vakava, kun Mélanien tiedustaessa ilmoitin, että lihamuhennos oli luutakomerosta löydettävissä.
Minua ei nuhdeltu. Isäni, joka oli tavallista kalpeampi, ei ollut minua näkevinään. Äitini, posket hehkuvina, tarkkasi minua salavihkaa, yrittäen keksiä kasvoistani rikoksen tai mielettömyyden merkkejä. Kummisetäni ulkomuoto oli kaikkein surkein. Hänen suupielensä, joita yleensä ympäröivät erittäin kauniisti pyöreät posket ja lihava leuka, olivat nyt alakuloisesti alas valahtaneet. Ja hänen kultasankaistensa takaa näkyvät, muulloin vilkkaat silmät olivat nyt vailla loistoa.