XXIX
NEITI MERELLE
Ellen erehdy, vallitsi siihen aikaan Malaquais'n kauniin rantakadun varrella sellainen elämän mieluisuus, ihmisten ja olioiden välinen tutunomaisuus ja hiljainen sulo, jota nykyjään ei ole enää olemassa. Minusta tuntui, että ihmiset olivat lähempänä toisiaan; tai kenties liitti heitä toisiinsa minun lapsellinen myötätuntoni. Olipa miten hyvänsä, joka tapauksessa nähtiin syntymätaloni pihamaalla aamuisin talon omistaja, herra Bellaguet, fetsi päässä ja ruudukas aamunuttu yllään, rauhallisesti juttelemassa herra Morinin, naapuritalon portinvartijan ja Edustajakamarin virkailijan kanssa. Ja ken ei ole heitä nähnyt, siltä on jäänyt näkemättä kaunis asia: he näet, he molemmat, edustivat koko sitä hallitusjärjestelmää, joka oli saanut alkunsa loistokkaina vallankumouspäivinä. Mutta vahinko on korvattavissa: Daumier on kivipiirroksissaan esittänyt heidät sadat kerrat. Kaikki ihmiset tunsivat toisensa, ja äitini, istuessaan iltapuolella kello kolmen aikaan ompelemassa ikkunan luona, resedaruukun takana, virkkoi lasikuistille katsellen:
— Neiti Mérelle näkyy menevän opettamaan kielioppia herra Bellaguet'n pikku tytölle. Hän on viehättävä, neiti Mérelle, ja hänen käytöksensä on moitteeton.
Tunnustettiin yleisesti, että neiti Mérelle käyttäytyi hienosti ja oli aina hyvin puettu. Ellen olisi varuillani, kuvailisin varmaan hänen vaatetuksestaan puhuessani nykyaikaisia pukuja. Luulen, että niin on meidän kaikkien laita: ajan kuluessa me vaatetamme muistissamme uuden muodin mukaisesti ne nuoret naiset, joita olemme aikoja sitten nähneet. Samoin menetellään teatterissa esitettäessä näytelmäkappaleita, jotka ovat kymmenen, viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäiset: jokaisessa uusinnossa sovitetaan sankarittaren asu ajan muotia vastaavaksi. Mutta minussa elää historiallinen vaisto ja mieltymys menneisiin asioihin. Niinpä varonkin sellaista nuorennusta, joka muuttaa aikakauden näköä, ja sanon, että neiti Mérelle, joka oli silloin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, esiintyi puuhkahihaisena ja että hänen hameensa, päinvastoin kuin nykyiset, avartui kohti helmaa. Hän painoi povelleen kashmiriliinan solmua, ja hänellä oli, kuten silloin sanottiin, vaapsahaisen vartalo. Unohdin mainita, että hänen poskiaan kehystivät pitkät kullankeltaiset hiuskierteet ja että hänen päätänsä peitti, vuodenajasta riippuen, samettikapotti- tai olkihattu, jota luullakseni mainittiin nimellä cabriolet ja jonka kauas eteenpäin ulkoneva reuna peitti profiilin näkymättömiin. Sanalla sanoen: hän pukeutui muodin mukaisesti.
Minä olin siihen aikaan kahdeksan vuoden ikäinen. Tietoni olivat vähäiset, mutta miellyttävällä tavalla hankitut: olin saanut ne äidiltäni. Niihin sisältyi lukeminen, kirjoittaminen ja luvunlasku. Minun sanottiin suoriutuvan ikäisekseni varsin hyvin oikeinkirjoituksesta, partisipimuotoja lukuunottamatta. Äitini oli nuoruudessaan alkanut pelätä partisipejä siinä määrin, ettei ollut koskaan täysin pelostaan tointunut, ja varoi hyvin johdattamasta minua niille kieliopin poluille, joilla pelkäsi eksyvänsä. Yksin rakas äitini hyväntahtoisuudessaan myönsi minussa olevan järkeä; kaikkien muiden ihmisten mielestä, isäni ja hoitajattareni heihin luettuina, minä olin sangen vähälahjainen lapsi, joskin minussa oli eräänlaista, mutta toisten lasten ymmärryksestä poikkeavaa älyä. Minun älyni oli laadultaan spekulatiivisempi ja näytti epävarmemmalta ja heikommalta, koska kohdistui useampiin ja vaihtelevampiin esineisiin. Vanhempain! mielestä minä olin liian nuori ja liian heikko terveydeltäni voidakseni tulla toimeen koulukodissa, ja kaupunginosamme pieniä kouluja he pitivät syystäkin epäsiisteinä ja järjestyksettöminä. Isäni oli palannut kotiin minkäänlaista mielenylennystä kokematta varsinkin eräästä Rue des Marais-Saint-Germainin varrella sijaitsevasta laitoksesta, jossa musteen ja pölyn tummentaman likaisen ja löyhkäisen salin perällä näkyi lihavuuteensa ja kiukkuunsa tukehtuva halvautunut maisteri ja hänen tuolinsa edessä polvillaan kymmenkunta lasta, aasinkorvat päässä. Maisteri uhkasi raipallaan muuta luokkaa, kolmeakymmentä pientä veitikkaa, jotka nauroivat, itkivät ja kiljuivat kaikki yhtaikaa ja viskoivat mustepulloja, vihkoja ja kirjoja toistensa kalloihin.
Näiden olosuhteiden vallitessa äitini kehitteli suunnitelman, jonka mukaan opettajattarekseni oli otettava neiti Mérelle, neiti Pauline Mérelle itse. Yritys oli suuri ja hankala. Neiti Mérelle jakoi opetusta ainoastaan ruhtinaille tai upporikkaille porvarillisille; hänet nähtiin vain rikkaissa tai jalosukuisissa perheissä. Hän oli vanhan Bellaguet'n, talonomistajamme, suosikki, tuon rikkaan rahamiehen, joka oli naittanut tyttärensä Villeragues- ja Monsaigle-sukujen jäsenille, ja kovin epäiltävää oli, suostuisiko hän opettamaan aivan vähäpätöisen lääkärin poikaa. Isäni näet oli köyhä, ja se vastenmielisyys, jota hän tunsi palkkionottamista kohtaan, ei suinkaan hänen varallisuuttaan lisännyt, puhumattakaan siitä, että hän luonnostaan mietteliäänä vietti ihmisen tarkoitusta aprikoiden sen ajan, jonka hän lahjattomampana olisi käyttänyt omaisuutensa kartuttamiseen. Tohtori Nozière oli rikas ainoastaan aatteista ja tunteista. Äitini, joka kaikesta huolimatta tahtoi saada neiti Mérellen opettajattarekseni, tiedusteli asiaa Petit-Saint-Thomas'n kassanhoitajattaren rouva Montet'n välityksellä. Viimeksimainittu oli isäni hoidokkaita, ja hänet mainittiin vanhan rouva Mérellen läheisenä ystävänä. Vanhalla rouvalla oli aina käsivarrellaan jouhivasu, ja hän näytti tyttärensä palvelijalta. Puhun hänestä kuulopuheiden nojalla, sillä en ole milloinkaan häntä nähnyt. Rouva Montet'n kehoituksesta nuori opettajatar suostui askarruttamaan minua joka päivä kello yhdestä kahteen.
— Kuulehan, Pierrot, neiti Mérelle tulee huomenna antamaan sinulle ensimmäisen oppitunnin, sanoi äiti hilliten iloansa, johon liittyi hieman ylpeyttä.
Tuon kuullessani minä menin makuulle sellaisen levottomuuden vallassa, että kesti ainakin kymmenen minuuttia, ennenkuin pääsin uneen, ja luulenpa uneksineenikin asiasta.
Seuraavana päivänä äitini piti huolta siitä, että tulin tavallista huolellisemmin puetuksi, kampasi ja voiteli tukkani, ja minä vuodatin vielä omin neuvoin voidetta päälaelleni. Olisin pessyt kätenikin toistamiseen, ellen olisi kokemuksesta tietänyt, että sellainen menettely oli hyödytöntä ja että pienten poikien kädet ovat aina likaiset, vaivautuipa kuinka paljon tahansa.