Neiti Mérelle saapui määrättyyn aikaan. Hän saapui, ja koko huoneiston täytti heliotroopin tuoksu. Äitini johdatti meidät molemmat oman huoneensa vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka seiniä peittivät kukilliset paperit. Hän sijoitti meidät pyöreän mahonkipöydän ääreen, vakuutti, ettei kukaan tulisi meitä häiritsemään, ja vetäytyi pois.
Neiti Mérelle avasi heti pienen nahkasalkun, otti siitä kirjepaperia ja siilin piikistä tehdyn, hopeapalloseen päättyvän kynänvarren ja alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti erittäin nopeasti ja pysähtyi vain silloin tällöin silmäilläkseen hymyillen kattoon ja suositellakseen luettavakseni La Fontainen satuja, jotka sattuivat olemaan pöydällä. Niin kului ensimmäinen opetustunti, ja kun äiti kysyi, oliko neiti Mérelle teettänyt minulla paljon työtä, minä vastasin myöntävästi oikein oivaltamatta, että valehtelin.
Seuraavana päivänä, asetuttuaan jälleen paikalleen pöydän luo, opettajattareni neuvoi jälleen minua tutkimaan mainittuja tarinoita ja alkoi kirjoittaa jonkinlaisen hurmion valtaamana; toisinaan hän pysähtyi ikäänkuin innoitusta odottamaan, ja kun hänen kauniit silmänsä sattumalta osuivat minuun, näin hänen kasvoissaan tyynen ja lempeän välinpitämättömyyden ilmeen. Kolmas tunti kului samoin ja niin kaikki seuraavatkin. Minä ahmin häntä katseillani; kolmen neljännestunnin aikana, opetustunnin kestäessä, minä join hänen silmäteräinsä kirkkautta. Nuo silmäterät tuntuivat minusta merkilliseltä ihmeeltä. Ja vielä nyt, pitkien aikojen kuluttua, uskon, että tosiaankin oli niin laita. Ne olivat kuin Parman orvokeista tehdyt, ja pitkät ripset loivat niihin varjoa. Minä en ole unohtanut yhtäkään noiden kauniiden kasvojen piirrettä: neiti Mérellen sieraimet olivat hieman avoimet, sisäpuolelta rusottavat kuin kissanpennun nenä; hänen suupielensä kiertyivät hieman ylöspäin, ja huulessa oli hieno untuva, jonka huomaamattomat haivenet minun lapsen-silmäni saattoivat suurennuslasin tavoin näkyviin. Opettajattareni suomaa vapaata aikaa minä en käyttänyt La Fontainen satujen lukemiseen, kuten hän neuvoi minua tekemään, vaan katselin häntä ja yrittelin arvailla, millaisia kirjeitä hän kirjoitti. Minä johduin siihen vakaumukseen, että ne olivat rakkauskirjeitä, enkä erehtynytkään, kunhan jätetään huomioonottamatta, ettemme, neiti Merelle ja minä, silloin käsittäneet rakkautta ihan samalla tavalla. Miettiessäni sitten, millaisille henkilöille hän kirjoitti, kuvittelin heidän olevan taivaan enkeleitä, en senvuoksi, että tuo olisi tuntunut kovin todennäköiseltä omasta mielestänikään, vaan siitä syystä, että sellainen ajatus pelasti minut mustasukkaisuuden tuskista.
Neiti Mérelle ei lausunut minulle koskaan sanaakaan. Minä kuulin hänen äänensä soinnun hänen lukiessaan, milloin hellän alakuloisesti, milloin säteilevän hilpeästi, eräitä vastikään kirjoittamiaan lauseita. Minä en kyennyt seuraamaan niiden ajatusta; muistan vain, että hän niissä puhui kukkasista ja lintusista, tähdistä ja muratista, joka kuolee siihen, mihin kiintyy. Hänen äänensä helinä sai sydämeni kielet sopusointuisesti väräjöimään.
Äitini, jolla oli tosiaankin taikauskoinen käsitys partisipeistä, kysyi minulta aika ajoin, olinko jo saapunut opettajattareni johtamana siihen kieliopin kohtaan, joka hänen mielestään oli kaikkein epämieluisin ja vaikein, varsinkin kun tulee kysymykseen erottaa toisistaan verbaalinen adjektiivi ja partisipin preesensmuoto. Minä vastasin hänelle vältellen ja tavalla, joka sai hänet murheelliseksi, koska hänen oli pakko epäillä älyäni. Mutta kuinka olisinkaan voinut hänelle sanoa, että neiti Mérellen minulle jakaman opetuksen muodostivat hänen silmänsä, huulensa, vaaleat hiuksensa, hänestä uhoava tuoksu, hänen hengityksensä, hameen kevyt kahina ja paperilla kiitävän kynän rapina?
Minä en väsynyt katselemaan opettajatartani. Erikoisesti ihailin häntä silloin, kun hän kirjoittamasta lakattuaan mietteissään laski kynänvartensa hopeisen pallosen huulilleen. Myöhemmin, nähdessäni Napolin museossa sen pompeijilaisen maalauksen, jonka pyörylässä nähdään runotar, muusa [Epäilemättä eräs runottarista. Mutta samassa museossa on nähtävissä eräs toinen pompeijilainen maalaus, joka esittää leipuri Proculuksen vaimoa pitelemässä aivan samoin piirrintänsä ja tilikirjaansa.], samoin pitelemässä piirrintään huulillaan, minä säpsähdin muistaessani lapsuuteni hurmaavaa näkyä.
Niin, minä rakastin neiti Mérelleä, ja hän hurmasi minua melkein yhtä suuressa määrässä välinpitämättömyydellään kuin kauneudellaan. Hänen välinpitämättömyytensä oli rajaton ja jumalallinen. Opettajattareni ei milloinkaan virkkanut minulle mitään, ei hymyillyt minulle koskaan; minä en saanut häneltä milloinkaan kiitosta enempää kuin moitettakaan. Voipa ollakin niin, että jos hän olisi osoittanut minulle vähintäkin hyväntahtoisuutta, lumous olisi lauennut. Mutta niiden kymmenen kuukauden aikana, joina harjoitin opintoja hänen johdollaan, hän ei ilmaissut minulle mielenkiinnon häivääkään. Toisinaan aioin ikäkauteni viatonta uskaliaisuutta noudattaen suudella häntä; kosketin kädelläni hänen hamettaan, joka oli kullan- ja hopeanhohtoinen kuin kaunis höyhenpuku, ja yritin istuutua hänen polvelleen; mutta hän siirsi minut syrjään kuin pienen koiran huolimatta minua moittia tai kieltää. Tuntien hänet saavuttamattomaksi en antaunutkaan usein sellaisen puuskan valtaan. Melkein kaiken hänen vaiheillaan viettämäni ajan olin melkein tylsämielinen ja eräänlaiseen suloiseen tyhmyydentilaan vajonnut. Niin jouduin jo kahdeksan vuoden ikäisenä kokemaan, että onnellinen on se, joka lakkaa ajattelemasta ja ymmärtämästä ja syventyy kauneuden katselemiseen, ja minulle selvisi, että rajaton kaipaus, johon ei sisälly pelkoa eikä toivoa, ja joka ei ole tietoinen itsestään, tuottaa sielulle ja aisteille täydellisen ilon ollen täydellinen oma tyydytyksensä. Mutta kahdeksantoista vuoden ikäiseksi ehdittyäni, olin tuon jo unohtanut enkä ole sittemmin milloinkaan voinut sitä täydellisesti uudelleen oppia. Niinpä pysyinkin liikahtamatta opettajattareni edessä, posket nyrkkeihin nojattuina ja silmät suurina. Kun sitten vihdoin hurmioni hälveni (se näet sentään hälveni), ilmaisin tätä hengen ja ruumiin heräämistä potkimalla pöytää ja tuhrimalla La Fontainen teosta musteella. Mutta yksi ainoa neiti Mérellen katse sai minut jälleen vaipumaan syvään mielenrauhaan. Tuo katse vailla vihaa ja rakkautta riitti minut lannistamaan.
Hänen lähdettyään minä polvistuin permannolle hänen tuolinsa eteen. Se oli pieni jacarandapuusta tehty Louis-Philippen aikainen ja goottilaista tyyliä tavoitteleva tuoli. Selkänoja oli suippokaarinen, ja hienosti kirjaellussa istuimessa nähtiin espanjalainen lintukoira punaisella pohjalla. Tämä tuoli tuntui minusta maailman kallisarvoisimmalta esineeltä, kun neiti Mérelle siinä istui. Mutta totta puhuen olivat nuo mietteeni vain lyhytaikaiset; minä poistuin huoneesta hurjasti hypähdellen ja huutaen täyttä kurkkua. Äitini on minulle kertonut, etten ollut milloinkaan niin meluisa kuin tuona aikana, ja perheen perintätarina tietää, että kilpailin Justinen kanssa järkyttävien tapausten aiheuttajana. Pienen palvelijattaremme saadessa keittiön todellisen tuhotulvan valtaan minä sytytin kiinalaismallisen lampunvarjostimen, josta isäni erityisesti piti ja jonka oli luultu säilyvän talon ainaisena kaunisteena. Toisinaan olimme, Justine ja minä, osallisina samassa mullistuksessa, esimerkiksi silloin, kun kierimme molemmat, pullo kädessä, kellarin portaita alas, ja samoin sinä traagillisena aamuna, jolloin yhdessä kastellessamme ikkunalla olevia kukkia pudotimme kastelukannun herra Bellaguet'n päähän. Siihen aikaan tapahtui myös, että minä järjestin mitä innokkaimmin tinasotilaitani ruokasalin pöydälle syösten ne mitä tuimimpiin taisteluihin huolimatta Justinesta, joka aikoi kattaa pöytää ja vannotti minua väistymään tieltä; minun yhä kieltäytyessäni keräämästä sotavoimiani laatikkoihinsa hän koppoi huudoistani huolimatta voittajat ja voitetut sekasortoisena joukkona esiliinaansa. Kostaakseni kärsimäni piilotin Justinen ompelukotelon keittiön uuniin ja yritin muutenkin keksiä asioita, jotka olivat omansa tuota yksinkertaista olentoa vimmastuttamaan. Sanalla sanoen: minä olin lapsi varsin lapsellinen, poika poikamainen, pieni vilkas ja hilpeä olento. Ja totta on sekin, että neiti Mérelle vaikutti minuun vastustamattomasti ja että hänet nähdessäni jouduin kokemaan lumousta, jollaista nähdään ainoastaan arabialaisissa tarinoissa.
Kymmenen kuukautta kestäneen noituuden jälkeen äitini ilmoitti päivällisen aikana, ettei opettajattareni enää palaa.
— Neiti Mérelle, lisäsi äitini, sanoi minulle tänään, että olet nyt kyllin edistynyt ja voit mennä lukioon ensi lukuvuoden alussa.