Merkillistä! Minä kuulin tuon uutisen kummastumatta, joutumatta epätoivoon, melkeinpä asiaa valittelematta; se ei ollut minulle yllättävä asia: Minusta tuntui pikemmin aivan luonnolliselta, että ilmestys katosi. Siten ainakin selitän sen mielenrauhan, jonka valtaan jäin. Neiti Merelle oli jo luonani ollessaan niin etäinen, että voin sietää hänen loittonemistaan koskevan ajatuksen. Sitäpaitsi ei ihminen kahdeksan vuoden ikäisenä kykene kovin syvästi kärsimään eikä kaipaamaan. — Opettajattaresi jakamien tietojen nojalla, jatkoi äiti, osaat nyt ranskan kielioppia siinä määrin, että sinut voidaan heti ottaa latinaluokalle. Olen erittäin kiitollinen tuolle viehättävälle neidille, joka on opettanut sinulle partisipisäännöt; ne ovat kielemme hankalimmat, ja minä en valitettavasti ole milloinkaan kyennyt sitä vastusta voittamaan, koska en ole saanut hyvää alkuopetusta.
Rakas äitini erehtyi. Ei, neiti Mérelle ei opettanut minulle partisipisääntöjä, mutta hän kirkasti minulle arvokkaampia totuuksia ja hyödyllisempiä salaisuuksia; hän johdatti minua viehätyksen ja sulon palvontaan, hän opetti välinpitämättömyydellään minua nauttimaan kauneudesta silloinkin, kun se on heltymätön ja etäinen, rakastamaan sitä epäitsekkäästä ja se on taito, jota ihminen elämässään toisinaan tarvitsee.
Minun pitäisi päättää tähän neiti Mérellen tarina. En tiedä, mikä paha haltia minut yllyttää vielä viime tingassa sen pilaamaan. Teen sen ainakin lyhyesti. Neiti Mérelle ei jäänyt opettajattareksi. Hän lähti Como-järven rantamille ja eleli siellä nuoren Villeraguesin kanssa, joka ei ottanut häntä vaimokseen, vaan naitti hänet sedälleen Monsaiglelle, joten neiti Mérellen kohtalo siinä suhteessa muistuttaa lady Hamiltonin elämänvaiheita. Mutta neiti Mérellen elämä kului salatummin ja tyynemmin. Minulle tarjoutui useita tilaisuuksia saada nähdä hänet jälleen, mutta minä varoin huolellisesti käyttämästä niitä hyväkseni.
XXX
PYHÄ VIMMA
Suunnilleen näinä aikoina minä selailin erään kauniin kesäisen päivän iltapuolella, ikkunan luona istuen, erittäin vanhaa ja aivan resuista kuvaraamattua, jonka pöyhkeät ja kuivakiskoiset piirrokset toisinaan minua hämmästyttivät, mutta eivät vahingossakaan viehättäneet, sillä niistä puuttui se sulo, jota vailla ei mikään ole koskaan minua miellyttänyt. Yksi ainoa kuva minulle kelpasi. Siinä nähtiin nainen, jolla oli päässä erittäin pieni myssy, hiukset kammattu päälaelta sileiksi ja korvallisilta koholleen; niskasolmu oli pallomainen, varsin tarkoin Ludvig XIII:n ajan muodin mukainen, ja kaulassa oli pitsikaulus. Hän seisoi italialaismallisella pengermällä ja ojensi Jeesukselle Kristukselle jalkalasia, joka oli täynnä vettä. Minä katselin tuota naista, joka minusta näytti kauniilta, mietiskelin tuota salaperäistä kohtausta ja varsinkin ihastelin lasin hienoa muotoa ja sen jalkaa koristavia lasitimantteja. Minä olin täynnä sellaisen lasin kaipausta, kun äitini samassa kutsui minut luokseen ja virkkoi:
— Kuulehan, Pierre, me lähdemme huomenna Mélanien luo… Olet varmaan tyytyväinen?
233
Minä olin tyytyväinen. Oli kulunut kolmatta vuotta siitä, kun Mélanie oli lähtenyt veljentyttärensä luo maaseudulle. Alkuaikoina olin kiihkeästi halunnut saada nähdä jälleen vanhan hoitajattareni. Olin rukoillut äitiä lähtemään kerallani hänen luokseen. Aikaa voittaen tuo haluni laimeni, minä olin tottunut olemaan häntä näkemättä, ja hänen jo kaukainen muistonsa häipyi vähitellen mielestäni. Niin, minä olin tyytyväinen, mutta toden tunnustaakseni iloitsin varsinkin siitä, että pääsisin matkustamaan. Vanha raamattuni avoinna polvillani minä ajattelin Mélanieta, moitin kiittämättömyyttäni ja yritin rakastaa häntä niinkuin muinoin. Minä vedin hänen muistonsa esiin mieleni pohjalta, pyyhin ja hankasin sitä, sain sen kiiltämään ja näyttämään kieltämättä hieman kuluneelta, mutta puhtaalta esineeltä.
Nähdessäni äidin päivällisen aikaan juovan varsin tavallisesta lasista sanoin hänelle: