— Äiti, kun kasvan suureksi, annan sinulle kauniin jalkalasin, niin pitkän kuin liljanvarsi, sellaisen kuin olen nähnyt vanhassa kuvassa, jossa eräs nainen ojentaa juotavaa Kristukselle.
— Minä kiitän sinua siitä ennakolta, Pierre, vastasi äitini, mutta emme saa unohtaa viedä vanhalle Mélanie-rukalle kakkua, sillä hän pitää kovin leivoksista.
Me matkustimme junalla Versaillesiin. Asemalla olivat meitä odottamassa ontuvan hevosen vetämät ajoneuvot, joita ohjasi puujalka-poika. Hän vei meidät Jouyhin halki laaksomaan, jonka niityissä ja puutarhoissa virtasi puroja ja jota ympäröivät tummat metsät.
— Tie on kaunis, virkkoi äiti. Se on varmaan ollut vielä kauniimpi keväällä, kun omena-, kirsikka- ja persikkapuut muodostivat valkoisia, ruusunpunaiselle vivahtavia ryhmiä. Mutta silloin oli nurmella vain arkoja ja kalpeita kukkasia, leinikköjä ja päivänkakkaroita. Katso: kesän kukkaset ovat uskaliaammat ja kohottavat päin päivää hohtoisia värejänsä, sinikaunokit, kukonkannukset, peltounikot.
Minua ihastutti kaikki, mitä näin. Me saavuimme kartanoon ja tapasimme rouva Denizot'n pihalla, lähellä tunkiota, tadikko kädessä.
Hän vei meidät savuttuneeseen tupaan, missä Mélanie istui lieden kulmassa korkealla maalaamattomalla tuolilla kutoen jotakin sinisestä villalangasta. Hänen ympärillään surisi kärpäsparvi. Liedellä porisi pata. Meidän tullessamme Mélanie yritti nousta seisomaan. Äitini esti häntä ystävällisin elein. Me suutelimme toisiamme. Suuni upposi hänen pehmeään poskeensa. Hän liikutti huuliansa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.
— Vanha-rukka on ihan unohtanut puhumisen, virkkoi rouva Denizot. Ei kummakaan: hänellä on siihen täällä kovin vähän tilaisuutta.
Mélanie pyyhki esiliinansa nurkalla himmentyneitä silmiään. Sitten hän hymyili meille, ja hänen kielensä siteet laukesivat:
— Hyvä Jumala, onko mahdollista, että olette tullut, rouva Nozière? Te olette ihan ennallanne. Mutta pikku Pietari on kovin kasvanut! Hän ei ole enää entisensä… Rakas lapsi ahdistaa meidät toiseen maailmaan.
Hän kysyi, kuinka voi isäni, kaunis mies ja köyhiä armahtavainen, kuinka täti Chausson, joka nosti maasta jokaisen löytämänsä nuppineulan, mikä olikin kiitettävää, koska ei saa mitään kadottaa, kuinka kelpo rouva Laroque, joka oli tarjonnut minulle hillo-voileipiä, ja hänen papukaijansa Navarino, joka oli kerran purrut sormeni verille. Hän kysyi, pitikö kummisetäni herra Danquin yhä yhtä paljon lohenmulloista ja oliko rouva Caumont naittanut vanhemman tyttärensä. Niin kysellen vastausta odottamatta kelpo Mélanie oli alkanut jälleen kutoa.