— Mitä kudotte, Mélanie? kysyi äitini.
— Villaista alushametta veljentyttärelleni. Veljentytär virkkoi ääneen, olkapäitään kohauttaen:
— Hän pudottelee silmukoita niitä korjaamatta. Kutomus kapenee. Lanka on menetetty.
Herra Denizot saapui, riisui puukenkänsä ja tervehti vieraita.
— Rouva Nozière, sanoi hän, voitte uskoa, ettei vanhukselta puutu mitään.
— Meillä on hänestä melkoiset kulungit, lisäsi rouva Denizot.
Minä katselin, kuinka Mélanie kutoi villaista alushametta, ja olin hieman suruissani hänen puolestaan tietäessäni langan menevän hukkaan. Hänen silmälaseissaan oli vain toinen lasi jäljellä ja sekin kolmeksi kappaleeksi särkynyt, mutta se ei näyttänyt häntä ollenkaan huolestuttavan.
Me juttelimme niinkuin ainakin hyvät ystävät, mutta meillä ei ollut paljoa toisillemme sanottavaa. Mélanie tiesi lukemattomia ydinlauselmia ja opetti minulle, että tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, ettei saa milloinkaan heittää pois leipâpalaa ja että pitää hankkia itselleen tietoja ja taitoja kyetäkseen myöhemmin täyttämään tehtävänsä. Tuo ikävystytti minua. Minä ohjasin keskustelun uusille urille kertomalla hänelle, että Jardin des Plantes oli vailla norsua, joka oli kuollut, ja että lisäksi oli tullut sarvikuono. Mélanie alkoi nauraa ja sanoi: — Nauran tässä muistaessani rouva Sainte-Lucietä, jonka palveluksessa olin nuorella iälläni. Hän lähti eräänä kauniina päivänä markkinoille näkemään sarvikuonoa ja kysyi eräältä turkkilaiseksi puetulta isolta mieheltä, oliko hän sarvikuono. — En, armollinen rouva, vastasi iso mies, mutta minä näytän sitä.
Sitten hän puhui, en tiedä, missä yhteydessä, kasakoista, joita oli Ranskaan tullut vuonna 1815. Ja hän kertoi minulle samaa, mitä oli kertonut jo ennen monet kerrat, kävelyretkillä ollessamme.
— Eräs noista rumista kasakoista aikoi minua suudella. Minä kieltäydyin eikä mikään maailmassa olisi voinut saada minua suostumaan. Sisareni Célestine kehoitti minua varomaan, koska emme olleet lainkaan omia herrojamme; jos torjuisin kasakat, niin he voisivat kostoksi tuiskata tulen kylämme nurkkiin. Ja kyllä ne olivatkin kostonhimoisia. Mutta minä en antanut suudella itseäni.