— Olisitko torjunut kasakan, Mélanie, jos olisit varmaan tietänyt hänen siitä hyvästä polttavan kylän?
— Minä olisin hänet torjunut, vaikka isäni ja äitini, sedät, tädit, serkut, veljet ja sisaret, kylänvouti, kirkkoherra ja kaikki muut asujamet olisivat palaneet taloihinsa karjoineen, viljoineen ja kaikkineen.
— Kasakat olivat sangen rumia, eikö totta, Mélanie?
— Olivatpa niinkin. Nenä oli heillä litteä, silmät likellä toisiaan ja parta kuin pukilla. Mutta kookkaita ja väkeviä he olivat. Ja se, joka tahtoi minua suudella, oli tavallaan kaunis mies ja hyvin kasvanut. Hän oli päällikkö.
— Olivatko ne ilkeitä, kasakat?
— Olivatpa niinkin. Jos jollekin heistä sattui onnettomuus, niin maa joutui tulen ja miekan valtaan. Ihmiset pakenivat metsiin. Kasakat sanoivat alinomaa 'kaput' ja viittasivat kädellään kuin olisivat aikoneet leikata meiltä pään. Jos olivat juoneet viinaa, ei ollut hyvä heitä vastustella; silloin he raivostuivat ja iskivät kaikkia ympärillään olevia, iästä ja sukupuolesta huolimatta. Raittiina ollessaan he usein itkeskelivät ikävöiden kotimaatansa, ja muutamat soittivat pienellä kitaralla niin surunvoittoisia säveliä, että sydän oli särkyä niitä kuunnellessa. Serkkuni Niclausse surmasi erään heistä ja heitti kaivoon. Mutta kukaan ei saanut asiasta mitään vihiä… Meidän kartanoomme niitä oli majoitettu kaksitoista. He ammensivat vettä kaivosta, kantoivat puita ja hoitelivat lapsia.
Minä olin kuullut nuo tarinat monet kerrat, mutta ne herättivät minussa yhä vielä mielenkiintoa.
Ollessamme yksin Mélanien seurassa äitini pisti hänen käteensä pienen kultarahan, ja minä näin vanhus-rukan tarttuvan siihen vapisten ja piilottavan esiliinaansa niin pelokkain ja ahnain ilmein, että mieltäni viilsi. Oliko tuo sama Mélanie, joka oli aikoinaan äitini tietämättä joka päivä vetänyt taskustaan kolikoita ostaakseen minulle makeisia?…
Tuo kelpo olento oli vähitellen muuttunut jälleen tutunomaiseksi ja puheliaaksi ja muisteli hymyillen kepposiani, kertoi, kuinka olin häntä suututtanut kätkemällä luudan tai pistämällä raskaita painoja hänen vasuunsa, kun hän oli torille lähtemässä. Hän oli hilpeä ja ikäänkuin nuortunut. Juolahti siinä mieleeni kysyä häneltä:
— Entä 'kastrollisi', Mélanie, kauniit 'kastrollisi', jotka olivat ylen kiiltävät ja joista kovin pidit?