Päätettiin lähettää minut koulukotiin.
Pitkien etsiskelyjen jälkeen isäni löysi minulle sopivan opiston, jota johtivat pappismiehet ja jossa kasvatettiin hyvien perheiden lapsia. Nämä kaksi seikkaa olivat tärkeät vanhemmilleni, jotka olivat mieleltään uskonnollisia ja taipuivat aristokraattisuuteen. He eivät tahtoneet luopua ainoasta lapsestaan eivätkä niin ollen lähettäneet minua täysihoitoon, ja minä olen heille siitä kiitollinen aina elämäni loppuun saakka. Toisaalta he eivät pitäneet mahdollisena enempää kuin suotavanakaan lähettää minua ulko-oppilaana saamaan opetusta kahtena tuntina aamu- ja kahtena iltapuolella. Äitiäni vaivasi siihen aikaan sydäntauti, ja Justinella oli keittiössä ja taloudessa niin paljon tekemistä, ettei hän tosiaankaan ehtinyt viemään minua kaksi kertaa päivässä etäiseen opintopaikkaani ja noutamaan minua sieltä samoin kaksi kertaa. Pelättiin muuten, etten valvonnan puuttuessa suorittaisi kotona huolellisesti niitä tehtäviä, jotka suoritettavikseni määrättäisiin. Tuo pelko oli sangen oikeutettu, sillä minä en tosiaankaan olisi hevin harjoittanut opintojani Justinen järjestellessä keittiössä tulvia ja tulipaloja tai taistellessa salissa Mooseksen ja Spartacuksen kanssa. Jotta pysyisin omaisteni olopiirissä, mutta samalla olisin tarkan valvonnan alaisena, minut jätettiin puolihoitolaiseksi. Justinen tehtävänä oli saattaa minut aamulla kahdeksan aikaan Saint-Josephin opistoon ja hakea minut sieltä takaisin neljän aikaan iltapäivällä.
Saint-Josephin koulu sijaitsi Rue Bonaparten varrella, suurenmoiselta näyttävässä rakennuksessa.
En tahdo väittää nauttineeni sen tyylistä enkä ansion mukaisesti pitäneeni arvossa sen kauniita, takorautaisella kaiteella varustettuja kiviportaita ja niitä suuria valkoisia saleja, joihin puut loivat viheriän väritunnun ja joissa herra Grépinet jakoi meille opetusta. Hienostumaton makuni sai minut pikemmin ihailemaan kappelia, siinä sijaitsevaa maalattua Pyhän Neitsyen kuvaa, lasikellojen alla olevia paperikukkia ja kultalamppua, joka riippui sinisestä tähditetystä taivaasta.
Koska Saint-Josephin oppilaitos oli X:n lukion valmistava koulu, eivät pienet olleet siellä, kuten yleensä, suurten mielivallan alaisina niinkuin rantatöröt haukien saaliina joissa ja lammikoissa. Me olimme kaikki iältämme nuoria, kaikki yhtä heikkoja, ilkeydessä vain vähän edistyneet, emmekä kovin sortaneet toisiamme. Opettajat kohtelivat meitä lempeästi; valvojien nuoruus lähensi heitä meihin. Sanalla sanoen: vaikka olo tässä talossa ei minua erikoisesti miellyttänyt, en kuitenkaan joutunut siellä kokemaan sitä haikeutta, joka myöhemmin synkensi kouluelämääni.
Koska otaksuttiin neiti Mérellen riittävästi perehdyttäneen minua ranskan kielioppiin, minut sijoitettiin latinaluokkaan ja, ties mistä syystä, niiden oppilaiden joukkoon, jotka osasivat hieman kielioppia ja tunsivat latinankielen Alkeiskirjan. Mutta eipä olekaan aina helppo saada selkoa julkisten enempää kuin yksityistenkään esivaltojen menettelyn syistä. Siihen aikaan, kun minut pistettiin herra Grépinet'n luokkaan, väitti eräs lempeäsilmäinen ja gallialaisviiksinen ajattelija, nimeltään Victor Considérant, jonka näin monet kerrat onkimassa Pont Royalin alla, mestarinsa Fourier'n oppiin nojautuen, että ihmiset saavat nauttia hyvän hallinnon siunausta, kun ehtivät sopusointuun, toisin sanoen nimenomaan Victor Considérantin itsensä järjestämään olotilaan. Silloin ei sellainen pieni tietämätön olento, kuin minä olin, astu herra Grépinet'n luokkaan inhimillisen olon ja elämän kohentumatta monessa kohdassa. Silloin me teemme vain sitä, mikä meitä miellyttää; meillä on kuin paviaaneilla häntä kiikkuaksemme puissa ja silmä tuon hännän päässä. Sillä tavalla ainakin kummisetäni kuvaili Fourier'n järjestelmää. Toistaiseksi asiat kehittyvät samaan tapaan kuin lapsuuteni aikana, ja nykyisten koululaisten kohtalo ei kaiken kaikkiaan ole parempi eikä pahempi kuin pienen Pietarin. Opettajani nimi siis oli Grépinet. Minä näen hänet kuin hän istuisi tuossa edessäni. Suurine nenineen ja lerppahuulineen hän muistutti Lorenzo de' Mediciä, ei käytöksensä suuripiirteisyyden, vaan kasvojensa rumuuden nojalla. Tuo seikka on minulle selvinnyt, kun olen nähnyt Lorenzo Muhkeata esittäviä muistorahoja. Jos olisi olemassa herra Grépinet'n mitaleja, niin niitä varmaan erottaisi Lorenzon mitaleista ainoastaan tekotapa; henkilöiden profiilit olisivat ihan yhdenlaiset. Ellen pahoin erehdy, oli herra Grépinet kelpo mies ja piti hyvää huolta opetuksestaan. Ei ole ollenkaan hänen syynsä, ellen paljoa hyötynyt hänen tunneistaan. Ensimmäinen minut kerrassaan lumosi. Herra Grépinet'n ääni loitsi kirjasta, De Viris, joka oli minulle käsittämättömämpi kuin kaikkein käsittämättömimmät hieroglyfit, ihastuttavia kohtauksia. Paimen löytää Tiber-joen kaislikosta kaksi vastasyntynyttä lasta, joita naarassusi ruokkii maidollansa; hän vie heidät matalaan majaansa, missä hänen vaimonsa hoitaa pienokaisia ja kasvattaa heitä paimenpoikina ollenkaan tietämättä, että nämä kaksoset ovat kuningasten ja jumalten sukua. Ne tulivat näkyviin sitä mukaa kuin opettajan ääni nosti heidät esiin tekstin pimennosta, tuon merkillisen tarinan sankarit, Numitor ja Amulius, Alba Longan kuninkaat, Rhea Silvia, Faustulus, Acca Laurentia, Remus ja Romulus. Heidän seikkailunsa askarruttivat kaikkia sielunkykyjäni; heidän nimiensä kauneus sai heidät näyttämään kauniilta. Kun Justine vei minut koulusta kotiin, minä kuvailin hänelle kaksoset ja heitä imettävän naarassuden ja kerroin vihdoin koko kuulemani tarinan, jota Justine olisi tarkkaavammin kuunnellut, ellei hänen mieltänsä olisi yhä liikuttanut se väärä kahden frangin raha, jonka hiilikauppias oli salakähmäisesti hänelle siirtänyt samana päivänä.
De Viris aiheutti minulle vielä muutamia iloja. Minä rakastin nymfi Egeriaa, joka innoitti Numaa viisaiden lakien laatimiseen eräässä luolassa, solisevan lähteen partaalla. Mutta kohta kävivät sabinit, etruskit, latinalaiset, volskit kimppuuni ja löivät minut maahan. Jos näet osasin vain huonosti ranskaa, en osannut latinaa ollenkaan. Eräänä päivänä herra Grépinet kehoitti minua selittämään erästä tuon hämärän De Viris kohtaa, jossa olivat puheena samnilaiset. Kävi ilmi, että olin siihen kerrassaan kykenemätön, ja minä sain julkiset nuhteet. De Viris ja samnilaiset alkoivat minua inhottaa. Mutta mielessäni eli yhä vielä liikutus, kun muistelin Rhea Silviaa, jonka kaksi lasta, jumalan hänelle lahjoittamat, joutuivat ryöstettyinä naarassuden imetettäviksi Tiberjoen kaislikkoon.
Johtaja, abbé Meyer, lempeä ja hieno mies, miellytti minua. Mielessäni on yhä vieläkin se vaikutelma, että hän oli älykäs, herttainen, äidillinen.
Hän aterioi kello yhdentoista aikaan koulun ruokasalissa meidän kerallamme ja kuljetti salaatin suuhunsa sormin. En mainitse tätä hänen muistonsa loukkaamiseksi. Hänen nuoruutensa aikana oli hyvä tapa sellainen; täti Chausson vakuutti minulle setä Chaussonin syöneen salaattinsa aina siten.
Johtaja kävi usein luonamme herra Grépinet'n opettaessa. Sisään astuessaan hän viittasi meitä istumaan, kulki pulpettien ohi ja tutki kunkin vihkoa. Minä en havainnut hänen kiinnittävän itseeni vähempää huomiota kuin rikkaampiin tai jalosukuisempiin tovereihini. Hän puhui meille kaikille erinomaisen leppoisasti, ja se vaikutti miellyttävästi varsinkin hänen lausuessaan moitteita, jotka eivät milloinkaan meitä masentaneet; hän ei milloinkaan suurentanut virheitämme eikä mustannut tarkoituksiamme; hänen nuhteensa olivat yhtä viattomat ja kevyet kuin meidän rikoksemme. Johtaja nimitti eräänä päivänä kirjoitustani harakanvarpaiksi, ja tuo minulle uusi vertaus sai minut ratkeamaan hillittömään nauruun, joka vielä paheni, kun herra johtaja tahtoi näyttää minulle, kuinka kirjaimia tulee muodostaa, otti kynäni, jonka kärjestä oli toinen puoli tiessään, ja kirjoitti vieläkin pahempia harakanvarpaita.