XXXII
PERHOSENSIIVET
Joka kerta kun käyn Neuillyn puistossa, johdun muistamaan Clément Sibilleä, lempeintä sielua, minkä olen milloinkaan nähnyt hipovan maista elämäämme. Tutustuessamme hän oli luullakseni täyttänyt kymmenennen ikävuotensa. Se seikka, että olin vuotta vanhempi, loi minuun etevämmyyden, jonka virheitteni nojalla jälleen menetin. Kohtalo näytti hänet minulle vain ohimennen; mutta monien kuluneiden vuosien jälkeenkin olen yhä näkevinäni hänet lehvistössä ristikkoaidan takana, kun kuljen Neuillyn puiston läpi.
Herra ja rouva Sibillellä oli siellä asumus, jossa vietin toisinaan, kauniina vuodenaikana, vanhempieni kanssa muutamia sunnuntaisia ehtoopäiviä. Rouva Sibille, ristimänimeltä Hermance, valkoinen, laiha, ketterä, edusti viheriöine silmineen, terävine poskipäineen, lyhyine leukoineen varsin hyvin naiseksi muuttunutta kissaa, ja hänen luonteessaan havaittiin eräitä alkuperäisen luonnon piirteitä. Isidore Sibille, hänen miehensä, pitkä ja alakuloinen, näytti kuuluvan kahlaajalintujen heimoon. Sellaisena ilmeni pariskunta isälleni, joka Lavaterin esimerkkiä noudattaen mielellään etsi inhimillisistä piirteistä eläimiin viittaavia vivahduksia, teki niiden nojalla luonnetta ja Iuonnonlaatua koskevia johtopäätöksiä, mutta niin epämääräisellä ja uhkarohkealla tavalla, että minun olisi ylen vaikea täsmälleen sanoa, mitä hän noista kahlaajamaisista ja kissamaisista yhtäläisyyksistä johteli. Herra Sibillestä tiedän vain, että hän johti erästä suurta ranskalaista kashmirihuivitehdasta. Olen kuullut äitini kertovan, että keisarinna Eugénie toisinaan käytti hänen tehtaansa tuotteita edistääkseen kansallista teollisuutta ja että siinä oli eräs kaikkein vaikeimpia valtiattaren osaksi lankeavia velvollisuuksia, koska näiden kashmirihuivien värit olivat ylen räikeät. Oli havaittu, ettei Hermance milloinkaan käyttänyt näitä ranskalaisia shaaleja.
Neuillyn puistossa sijaitseva Sibillen talo oli valkoinen, sen kyljessä kohosi pieni torni ja edustalla oli pengermä, jolta tarjoutui näköala kauniille nurmikolle ja sen keskellä kivialtaastaan kohoavaan suihkukaivoon. Siellä ilmaantui näkyviini hiekkakäytävillä, heiveröisenä ja aina valmiina häipymään pois, Clément Sibille. Hänellä oli kauniit läpikuultoiset silmät, häikäisevän valkea iho ja erinomaisen hienot kasvojenpiirteet. Vaaleat, lyhyet hiukset peittivät kähärinä hänen päätänsä, mutta korvat eivät suinkaan tyytyneet painumaan ohimoluille, vaan urkenivat kohtisuorasti ulospäin levittäen pään kummallekin puolelle tavattoman laajat lehtensä, jotka omituinen luonnonoikku oli muovannut perhosen siipien muotoisiksi. Läpikuultavina ne värjäytyivät päivänpaisteessa vaalean- ja heleänpunaisiksi ja hohtelivat kirkkain vivahduksin. Ne eivät näyttäneet suurilta korvilta; luuli näkevänsä pienen siipiparin. Sellainen kuva niistä on jäänyt ainakin minun mieleeni. Clément oli kaunis, mutta omituinen.
Minä sanoin:
— Clémentilla on perhosen siivet.
Äitini vastasi:
— Maalaajat ja kuvanveistäjät esittävät Psykheäkin siivitettynä, ja Psykhe oli Amorin puoliso ja seurusteli jumalien ja jumalattarien kanssa.
Henkilö, joka olisi tuntenut vertauskuvallista mytologiaa paremmin kuin minä, olisi voinut huomauttaa äidilleni, etteivät Psykhen perhossiivet sijainneet pään molemmin puolin, korvien sijalla.