SYRJÄHUOMAUTUS
Tuhrittuani jo paljon paperia lapsuudenmuistojani kertoessani löydän eräästä muistini sopukasta arvostelman, jonka äitini lausui ollessani vielä pieni. Eräänä päivänä, kun hänen oli määrä viedä minut kävelylle, hän mielestäni käytteli liian pitkän ajan pukeutumiseen. Ja kun hän sitten vihdoin ilmaantui hymyilevänä ja koreana, loin häneen synkän katseen (niin kerrotaan) ja selitin luopuvani suunnitellusta kävelyretkestä, kaikista tämän maailman kävelyretkistä, iloista ja hyvyyksistä tämän päivän jälkeen ja ikiajoiksi.
— Onpa tuo lapsi raju! huokasi äitini.
Tuo arvostelu ei näytä minusta oikeutetulta, vaikka nojautuukin tosiasioihin. Totta on, että verratessani itseäni kilttiin ystävääni, jonka jumalat muuttivat perhoseksi, havaitsin huomauttamatta, etten ollut yhtä lempeä enkä tyyni kuin hän. Ja jotten salaisi mitään, sanon vielä, että haluni, jotka olivat kiihkeämmät kuin useimmissa toisissa lapsissa, taipuivat herkemmin välttämättömyyteen. Varhaisimmalta iältäni asti vallitsi järki minua voimallisesti. Se merkitsee, että olin merkillinen olento, sillä niin ei ole laita useimpien lajiini kuuluvien yksilöiden. Ihmistä koskevista määritelmistä näyttää minusta kaikkein kehuvimmalta se, jonka mukaan hän on järkevä eläin. En ylistä itseäni liiallisesti, kun sanon saaneeni enemmän järkeä kuin useimmat niistä kaltaisistani, joita olen läheltä nähnyt tai joiden tarinan olen tuntenut. Järki asuu harvoin jokapäiväisissä mielissä ja vielä paljon harvemmin suurissa hengissä. Minä puhun järjestä, ja jos kysytte, kuinka tuon sanan ymmärrän, vastaan teille ymmärtäväni sen aivan tavallisessa merkityksessä. Jos liittäisin siihen jonkin metafyysillisen merkityksen, en sitä enää ymmärtäisi. Minä käsitän tuon sanan niinkuin sen käsitti vanha Mélanie, joka 'ei lukeakaan osannut. Minä nimitän järkeväksi sitä, joka soveltaa yksityisen järkensä universaaliseen järkeen siten, ettei milloinkaan kovin hämmästy sitä, mikä tapahtuu, vaan sopeutuu siihen niin hyvin kuin voi; minä nimitän järkeväksi sitä, joka luonnon sekasortoa ja inhimillistä typeryyttä tarkastaessaan ei tahdo väkisin nähdä niissä järjestystä ja viisautta; minä nimitän vihdoin järkeväksi sitä, joka ei yritä olla järkevä.
Minä luulen olleeni tuo henkilö. Mutta totta puhuen en asiaa ajatellessani sitä tiedä enkä välitäkään sen tietämisestä. Uskomatta Delphoin oraakkeliin, ollenkaan pyrkimättä itseäni tuntemaan, olen aina yrittänyt olla mitään tietämättä itsestäni. Minä pidän itsensätuntemista huolten, levottomuuden ja tuskien lähteenä. Minä olen seurustellut mahdollisimman vähän itseni kanssa. Minusta on näyttänyt viisaudelta kääntyä pois itsestään, unohtaa itsensä tai kuvitella itsensä toiseksi kuin luonnon ja sattuman nojalla on. Älä tunne itseäsi, siinä viisauden ensimmäinen käsky.
Jos on totta, että Montaigne sepitti Essais-teoksensa tutkiakseen omaa yksilöänsä, niin tämä tutkimus varmaan raateli häntä pahemmin kuin kivet hänen munuaisiansa. Mutta minä uskon hänen päinvastoin tehneen kirjansa ajatustensa hajoittamiseksi ja hauskuttamiseksi, huvikseen eikä opikseen.
Älköön väitettäkö, ettei tämä itsestään-loittonemista tehostava saarna ole paikallaan kirjassa, jossa tekijä on alinomaa oman tarkkaavaisuutensa esineenä. Minä en ole sama henkilö kuin se lapsi, josta kerron. Meissä, hänessä ja minussa, ei ole enää mitään yhteistä, ei olemuksen eikä ajatuksen hiventäkään. Nyt, hänen muututtuaan itselleni aivan vieraaksi, voin hänen seurassaan hajoittaa omaan itseeni kohdistuvia ajatuksiani. Minä rakastan häntä, minä, joka en rakasta enkä vihaa itseäni. On suloista elää ajatellen niitä päiviä, joina hän eli, ja tuskallista on hengitellä nykyisen aikamme ilmaa.
XXXIV
LUKIOLAINEN
Uusi lukuvuosi oli alkamassa. Kun olin nauttinut joitakin aikoja opetusta Saint-Josephin koulussa, jossa tavailin latinan alkeiskirjaa varpusten tirskunan säestämänä, pääsin tänä vuonna ulko-oppilaaksi lukioon.