Lukiolaiseksi päästyäni tunsin tämän kunnian herättävän mielessäni jonkinlaista levottomuutta ja pelkäsin sen käyvän rasittavaksi. Minua ei ollenkaan haluttanut loistaa musteen tahrimilla penkeillä, sillä en tuntenut minkäänlaista kunnianhimoa kymmenen vuoden iällä. Minulla ei muuten ollut toivoakaan päästä sitä kokemaan. Alkeiskoulussa olin herättänyt huomiota varsinkin alinomaisen hämmästyneen ilmeeni nojalla, jota — väärin tai oikein — ei pidetä erikoisen älykkyyden merkkinä ja jonka vuoksi minut tuomittiin hieman yksinkertaiseksi, mikä oli epäoikeutettu tuomio. Minä olin yhtä älykäs kuin useimmat toverini, mutta toisella tavalla. Heidän älynsä palveli heitä elämän jokapäiväisissä olosuhteissa. Minun älyni tuli avukseni ainoastaan harvinaisimmissa ja odottamattomimmissa tapauksissa. Se ilmeni äkkiarvaamatta pitkillä kävelyretkillä tai jotakin erikoista lukiessani. Minä olin tyytynyt siihen ajatukseen, etten ollut etevä oppilas, ja pyrin heti lukioon tultuani keksimään jotakin sellaista, mikä uudessa olotilassani voisi tarjota minulle jonkinlaista huvia suuntaamalla ajatuksiani pois itsestäni. Sellainen oli luonnonlaatuni, ja minä en ole milloinkaan muuksi muuttunut. Olen aina osannut kääntää ajatuksiani pois itsestäni; siinä on ollut koko elämän-taiteeni. Pienenä ja suurena, nuorena ja vanhana olen aina elänyt mahdollisimman loitolla itsestäni ja murheellisen todellisuuden ulkopuolella. Tuona ensimmäisenä koulupäivänä minä tunsin sitäkin kiihkeämpää halua päästä karttamaan ympäröiviä olosuhteita, koska ne näyttivät minusta erikoisen viehätyksettömiltä. Lukio oli ruma, likainen, pahanhajuinen, toverini olivat raakamaisia ja opettajat juroja. Opettajamme silmäili meitä ilottomasti ja kalseasti; hän ei ollut kyllin hieno eikä kyllin kehno teeskennelläkseen kiintymyksen tyhjiä ulkonaisia ilmauksia. Hän ei pitänyt meille minkäänlaista puhetta, katselihan vain meitä hetkisen, käski meitä mainitsemaan nimemme ja kirjoitti ne, sitä mukaa kuin ne lausuimme, pulpetilla lepäävään suureen kirjaan. Hän oli mielestäni vanha ja konemainen. Hän ei varmaankaan ollut niin vanha kuin minusta näytti. Kerättyään nimemme hän hetkisen märehti niitä mitään virkkamatta, perehtyäkseen niihin. Ja luulenpa hänen muistaneen heti ne kaikki. Kokemus oli hänelle opettanut, että opettaja vallitsee oppilaitaan ainoastaan mikäli vallitsee heidän nimiään ja kasvojaan.
— Minä mainitsen teille ne kirjat, jotka teidän tulee hankkia mahdollisimman pian, virkkoi hän sitten.
Hän luetteli hitaalla ja yksitoikkoisella äänellä epämiellyttäviä sanakirjojen ja alkeiskirjojen nimiä (eikö niitä olisi voinut nimetä miellyttävämmin aivan nuorille lapsille?), Phaedruksen tarinat, aritmetiikan oppikirjan, maantieteen oppikirjan, Selectae e profanis ja mitä kaikkea lieneekään maininnut. Hänen luettelonsa päätti tämä minulle uusi maininta: Esther ja Athalie.
Minä näin heti edessäni, ihanassa hämäryydessä, kaksi viehättävää naishenkilöä, jotka olivat puetut kuin jumalankuvat, pitivät kättään toistensa vyötäisillä ja lausuivat toisilleen sanoja, joita en kuullut, mutta jotka arvasin liikuttaviksi ja kauniiksi. Kateederi ja opettaja, musta taulu ja harmaat seinät olivat hävinneet. He kulkivat hitaasti kapeata polkua vainioiden keskitse, joissa hohtelivat sinikaunokit ja peltounikot, ja heidän nimensä helisivät korvissani: Esther ja Athalie.
Minä tiesin jo, että Esther oli vanhempi. Hän oli hyvä. Athalie oli pienempi, ja hänen palmikkonsa, mikäli voin erottaa, olivat vaaleat. He asuivat maaseudulla. Minä aavistin kylän, mökkejä, joiden savupiipuista nousi savu, paimenen, karkeloivia kyläläisiä; mutta kaikki tuon maalauksen piirteet jäivät epämääräisiksi, ja minä himoitsin päästä tutustumaan Estherin ja Athalien seikkailuihin. Opettaja herätti minut haaveistani mainitsemalla nimeni.
— Nukutteko? Kuussako olette? Kas niin, olkaa tarkkaavainen ja kirjoittakaa!
Opettaja saneli meille, mitä oli huomiseksi tehtävä ja opittava: latinan kirjoitusharjoitus ja eräs La Fontainen satu.
Kotiin palattuani annoin isälle luettelon kirjoista, jotka oli hankittava mahdollisimman pian. Isä silmäili tyynesti luetteloa ja sanoi, että minun oli kysyttävä kirjoja lukion taloudenhoitajalta.
— Sillä tavoin, sanoi hän, saat jokaisen kirjan sinä painoksena, jonka opettajasi on omaksunut ja joka on useimmilla tovereillasi; sama teksti ja samat muistutukset. Niin menettelet viisaimmin.
Hän ojensi luettelon minulle takaisin.