V
VÄÄRÄN ARVOSTELMAN VAIKUTUKSET
Tämänkin tapahtuman löydän varhaisimpien aikojeni yöstä. Se on varsin vähäpätöinen, mutta kaikki alkuvaiheet ovat salaperäisyytensä vuoksi meille mielenkiintoiset, ja kun emme kykene saamaan selkoa inhimillisen ajatuksen aloittelusta, seurailemme huviksemme ainakin lapsen älyn heräämistä. Ja ellei lapsessa ilmene mitään eriskummallista eikä erinomaista, se on sitäkin arvokkaampi havainnonesine, koska edustaa yksinään lasten suurta joukkoa. Siitä syystä minä kerron tämän tarinan, mutta myöskin senvuoksi, että se minua itseäni kovin huvittaa.
Eräänä päivänä… tarkemmin en kykene aikaa määrittelemään, sillä tuon päivän sija aikojen järjestelmässä on häipynyt tietymättömiin eikä sitä voida enää milloinkaan määritellä… eräänä päivänä, sanon, palatessani kävelyltä Mélanien, vanhan hoitajattareni kanssa, minä astuin kuten ainakin äitini huoneeseen ja tunsin siellä hajun, jota en tuntenut ja jonka, kuten olen myöhemmin saanut selville, aiheutti hiilenhäkä. Se ei ollut ollenkaan kirpeä eikä tukehduttava, vaan hieno, luihu, etova, mutta ei kumminkaan minua mitenkään haitannut, koska minä hajuaistiin nähden muistutin pikemmin pientä Caire-koiraa kuin herra Roôert de Montesquiouta, tuoksujen runoilijaa. Samaan aikaan kuin tuo tuntematon tai pikemmin väärintuntemani haju kutitteli harjaantumattomia sieraimiani rakas äitini kysyi minulta, olinko käyttäytynyt sievästi kävelyretkellä, ja antoi sitten käteeni eräänlaisen smaragdinviheriän kasvinvarren, joka oli suunnilleen jälkiruokaveitsen terän pituinen, mutta paljoa vahvempi ja kokonaan sokeria kiiltelevä. Se näytti minusta ihmeelliseltä herkulta, tuntemattomuuden viehätyksen leimaamalta, en ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään siihen verrattavaa.
— Maistahan, sanoi äitini, se on erittäin hyvää.
Se oli tosiaankin hyvää. Kun purin vartta, se hajautui sokerikuiduiksi, joiden maku oli erittäin miellyttävä ja paljoa hienompi kuin kaikkien aikaisemmin maistamieni makeisten ja sokerileivosten.
Tuo ylen makea kasvi sai minut ajattelemaan niiden seutujen hedelmiä, missä virtailevat viinimarjapurot karamellikallioiden välitse, vaikka totta puhuen uskoinkin sellaiseen luvattuun maahan yhtä vähän kuin Vergilius kreikkalaisten ihastelemiin Elysiumin vainioihin.
— Quamvis elysios miretur Graecia campos;
(Kenttiä Elysionin vaikk' ihannoipikin Hellas;)
mutta loihtuisat kuvitelmat ilahduttivat minua samoinkuin Vergiliusta, ja mieleni oli ihmettelyä tulvillaan, koska en tuntenut sitä menetelmää, jonka avulla sokerileipurit saavat enkelijuuren varren hyvänmakuiseksi. Tuo smaragdinviheriä maukas varsi näet oli vain kappale enkelijuurta, jonka oli lahjoittanut äidilleni rouva Caumont saatuaan Niortista kokonaisen laatikon.
Kun muutamia päiviä myöhemmin jälleen palasin Mélanien keralla kävelemästä ja tunsin äitini huoneessa omituisen imelän ja luihun hiilensavunhajun, johon olin tutustunut samalla kertaa kuin enkelijuureen, minä otaksuin sen olevan enkelijuuren hajun.