Minä suutelin äitiäni niinkuin pitikin. Hän kysyi, olinko hyvin huvitellut kävellessäni, ja minä vastasin myöntävästi; hän tiedusteli, enkö ollut kovin kiusannut Mélanieta, ja minä vastasin, etten ollut niin tehnyt. Siten täytettyäni kaikki pojan velvollisuudet minä odotin äitini antavan minulle kappaleen enkelijuurta. Mutta kun hän ryhtyi jälleen ompelukseensa eikä näyttänyt ollenkaan aikovan suorittaa odottamaani kaunista tekoa, päätin vaatia herkkuani. Sellainen menettely tuntui minusta kuitenkin vastenmieliseltä, niin herkkätunteinen olin. Äitini kohotti katseensa työstään, silmäili minua hieman hämmästyneenä ja sanoi, ettei hänellä sitä ollut.
Tahtomatta epäillä hänen lausuneen valhetta, kaikkein lievintäkään, minä otaksuin hänen laskevan leikkiä ja siirtävän haluni tyydyttämisen tuonnemmaksi, joko mielitekoani kiihdyttääkseen tai noudattaen vakavissa henkilöissä usein ilmenevää taipumusta nauttia koirain ja lasten kärsimättömyydestä.
Minä vaadin häneltä vaatimalla herkkuani. Hän sanoi vieläkin, ettei hänellä sitä ollut, ja puhui ilmeisesti ihan vilpittömästi. Aistieni todistukseen ja järkeni oivallukseen varmasti (valitettavasti!) luottaen minä vastasin arvelematta, että enkelijuurta täytyi huoneessa olla, koska sen haistoin.
Tieteiden historiassa on runsaasti sellaisten erehdysten esimerkkejä, ja ihmiskunnan suurimmat nerot ovat usein harhautuneet aivan samoin kuin pikku Nozière. Pikku Pietari oli otaksunut erääseen kappaleeseen kuuluvaksi ominaisuuden, joka todellisuudessa kuului erääseen toiseen kappaleeseen. Fysiikassa ja kemiassa on yhtä huonosti perusteltuja lakeja, joita kunnioitetaan ja tullaan kunnioittamaan, kunnes ne vihdoin viimein kumotaan.
Näitä seikkoja ei tullut ajatelleeksi rakas äitini, joka kohautti hartioitaan ja sanoi minua pieneksi hölmöksi. Minä jouduin ihan suunniltani ja selitin, etten ollut pieni hölmö ja että enkelijuurta oli olemassa, koska sen haistoin, ja ettei äiti menetellyt kauniisti valehdellessaan pienelle pojalleen. Tuon moitteen kuultuaan äitini katseli minua hämmästyneenä ja syvästi murheellisena. Tuo katse sai äkkiä minussa syntymään sen varman uskon, ettei rakas äitini ollut minua pettänyt ja ettei huoneessa ollut enkelijuurta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti sitä osoittivat.
Sydämeni oli niinmuodoin tällä kertaa valistanut järkeäni. Tekisi mieleni sen nojalla päätellä, että ihmisen tulee aina noudattaa sydämensä oivallusta. Siinä olisi tämän tarinan moraali, herkät sielut löytäisivät siitä iloa. Mutta totuus on lausuttava senkin uhalla, että voi herättää epämieluisia tunteita. Sydän erehtyy samoinkuin järki, sen erehdykset ovat aivan yhtä tuhoisat, ja niistä on vaikeampi vapautua, koska ne ovat makeat ja miellyttävät.
VI
NERON KOHTALONA ON KÄRSIÄ VÄÄRYYTTÄ
Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä ja ylenkatsetta; minä jouduin aikaisin sen kokemaan. Neljän vuoden ikäisenä minä piirustelin innokkaasti, mutta en suinkaan kaikkia niitä esineitä, jotka tarjoutuivat katseltavikseni, vaan yksinomaan sotilaita. Toden tunnustaakseni en kuvannut heitä luonnon mukaan: luonto on monisyinen, ja sitä on vaikea jäljitellä. En piirtänyt niitä myöskään käyttäen malleina Epinalin kuvia, joita ostin maksaen viisi sentiimiä kappaleesta. Niissäkin oli vielä liian paljon viivoja, joiden sokkeloihin olisin eksynyt. Minä otin mallikseni näiden kuvien yksinkertaistuneet muistot. Minun sotilaillani oli ympyrä pääkoppana, viiva ruhona, kaksi viivaa käsivarsina ja kaksi jalkoina. Salamankaltaisesti murtunut viiva esitti kivääriä pistimineen, ja se oli erittäin ilmehikäs esitys. Shakoa minä en sovittanut päähän, vaan piirsin sen pään yläpuolelle osoittaakseni koko taituruuttani ja kuvatakseni seikkaperäisesti sekä pään että päähineen muotoa. Minä piirsin niitä suuret määrät tähän tyyliin, joka on kaikille lasten piirroksille ominainen. Ne olivat, jos niin tahdomme sanoa, luurankoja, vieläpä erittäin ylimalkaisia luurankojakin. Mutta sotilaani näyttivät minusta sellaisinaan sangen hyvin tehdyiltä. Minä piirsin ne lyijykynällä ylenmäärin kostuttaen piirrintäni, jotta se jättäisi selvää jälkeä. Mieluummin olisin piirustanut teräskynällä, mutta musteen käytteleminen oli tahrain pelosta minulta kielletty. Minä olin kuitenkin tyytyväinen teoksiini ja havaitsin itseni kyvykkääksi. Aivan pian oli asiani joutua itseäni ihmettelemään.
Eräänä iltana, muistettavana iltahetkenä, olin piirustamassa ruokasalin pöydän ääressä, jonka Mélanie oli vastikään korjannut. Oli talvi; lamppu, jota peitti viheriä varjostin, loi paperiini lämmintä valoa. Olin jo piirustanut viisi kuusi sotilasta käyttäen tavanomaista menetelmääni, jota vaivatta vallitsin. Yhtäkkiä, neronleimauksen valossa, sain päähäni, ettei käsiä ja jalkoja ollut kuvattava yhdellä ainoalla viivalla, vaan kahden yhdensuuntaisen piirron avulla. Siten sain syntymään pintavaikutelman, joka synnytti todellisuustunnun. Siinä oli itse elämä. Minä olin aivan ihastunut. Liikkuvia kuvapatsaitaan valmistaessaan ei Daidalos voinut olla kättensä työhön tyytyväisempi kuin minä. Olisin voinut kysyä itseltäni, olinko ensimmäinen, jonka oli onnistunut suorittaa niin kaunis temppu, ja enkö ollut jo aikaisemmin nähnyt sellaisia esimerkkejä. Mutta minä en tuota kysynyt. En kysynyt mitään, katselinhan vain teostani tylsästi tuijotellen, kieli suusta riippumassa ja silmät suurina. Mutta koska taiteilijan luontoon kuuluu halu asettaa teoksiaan ihmisten ihailtaviksi, minä lähestyin äitiäni, joka parhaillaan luki jotakin kirjaa, näytin hänelle paperiani ja huusin: