Herra Bellaguet nautti viimeiseen hetkeensä saakka sitä arvonantoa, joka on onnistuneen epärehellisyyden palkintona. Kiitolliset sukulaiset toimittivat hänelle juhlalliset hautajaiset. Finanssimiehet kantoivat surusauvaa. Ruumisvaunujen jäljessä kantoi seremoniamestari tyynyllä kunniamerkkejä, ristejä, nauhoja, mitaleja ja tähtiä.
Saaton kulkiessa ohi tekivät naiset ristinmerkkejä, kansanmiehet paljastivat päänsä ja mutisivat sanoja sellaisia kuin veijari, hirtehinen ja vanha heittiö siten yhdistäen toisiinsa kuolemaan kohdistuvan kunnioituksen ja oikeamielisyyden tunteen.
Saatuaan vainajan omaisuuden haltuunsa perilliset panivat toimeen talossa erinäisiä muutoksia, ja äitini sai aikaan, että meidän huoneistomme korjattiin ja uudistettiin. Paremman järjestelyn nojalla ja poistamalla pimeitä komeroita ja seinäkaappeja saatiin huone lisää, ja siitä tuli minun huoneeni. Siihen saakka olin nukkunut joko salin viereisessä komerossa, joka oli niin ahdas, ettei ovea voitu sulkea yöksi, tai vaatekomerossa, joka oli täynnä huonekaluja, ja työskennellessäni oli tyyssijani ruokasalin pöydän ääressä. Justine keskeytti alinomaa töitäni kattaessaan pöytää, ja vatien, lautasten, veisten ja haarukkain sijoittaminen kirjain, vihkojen ja mustepullojen tilalle ei tapahtunut milloinkaan häiriöittä. Saatuani oman huoneen en enää itseäni tuntenut. Äskeisestä lapsesta oli tullut nuori mies. Ajatukseni ja makuni olivat muovautuneet silmänräpäyksessä. Minulla oli oma elämäntapani, oma olemassaoloni.
Huoneestani avautuva näköala ei ollut kaunis eikä avara; se oli talouspihan puolella. Seinäpapereissa nähtiin sinisiä kukkavihkoja kermanvärisellä pohjalla. Kalustona oli vuode, kaksi tuolia ja pöytä. Rautasänkyä kannattaa kuvailla tarkemmin. Se oli maalattu värillä, jonka valintaa ei voinut käsittää, ellei havainnut, että sen piti jäljitellä palisanderipuuta. Tässä sängyssä, joka oli joka kohdassaan koristeltu renessanssityyliin sellaisena kuin se ilmeni Louis-Philippen aikana, oli huomattavaa varsinkin etuosaan kiinnitetty helmikoristeinen pyörökuva, josta urkeni kauniin otsarivan kaunistama naisenpää. Sängynpäitä koristivat lehvistössä pyrähtelevät lintuset. Huomattava on, että päät, linnut ja lehvät olivat valurautaa ja jäljittelivät sinipunervaa puuta. Kuinka äiti-rukkani oli tullut ostaneeksi sellaisen esineen, on minulle julma salaisuus, jota en rohkene selvitellä. Vuoteen jalkopäähän levitetty pieni matto tarjosi nähtäviksi pieniä, koiran kanssa leikkiviä lapsia. Seinällä riippui akvarelleja, jotka esittivät kansallispukuisia sveitsiläisneitoja. Kalustoon kuului vielä hylly, jossa säilytin kirjojani, pähkinäpuinen kaappi ja pieni Ludvig XVI:n tyyliin rakennettu ruusupuinen pöytä, jonka olisin mielelläni vaihtanut kummisetäni suureen mahonkiseen kirjoituspöytään, koska se olisi mielestäni hankkinut minulle suurempaa arvonantoa.
Saatuani oman huoneen sain samalla heti oman sisäisen elämän. Minä kykenin miettimään ja keräytymään. En pitänyt huonettani kauniina enkä hetkeäkään ajatellut, että sen piti olla kaunis; en myöskään pitänyt sitä rumana, vaan ainoalaatuisena, verrattomana. Se erotti minut kaikkeudesta, ja minä löysin sieltä jälleen kaikkeuden.
Siellä minun henkeni muotoutui, avartui ja alkoi saada haamuja asujaimikseen. Sinä vähäinen lapsen-huone, sinun neljän seinäsi sisäpuolella alkoivat minua ahdistaa tieteen värikkäät varjot, harhakuvat, jotka salasivat minulta luontoa ja kasaantuivat yhä valtavammaksi röykkiöksi välillemme, mitä enemmän pyrin sitä löytämään; sinun neljän ahtaan sinikukkaisen seinäsi sisäpuolella ilmaantuivat näkyviini, aluksi epämääräisinä ja etäisinä, rakkauden ja kauneuden hirmuiset valhekuvat.