Minä kerroin.
— Esther oli maalaisnainen Jouyssa. Eräänä päivänä, kävellessään maaseudulla, hän kohtasi pienen tytön, joka oli uupuneena pyörtynyt tien viereen. Hän toivutti tytön, antoi hänelle leipää ja maitoa ja kysyi hänen nimeänsä.
Minä jatkoin kertomustani aina lukion portille saakka varmasti uskoen, että kertomukseni oli tosi ja että löytäisin samanlaisen tarinan kirjastani. Kuinka olin johtunut sellaiseen vakaumukseen? En tiennyt.
Mutta uskoin varmaan olevani oikeassa.
Päivä ei ollut missään suhteessa muistettava. Kirjoitusharjoitukseeni ei kiinnitetty huomiota, ja se hävisi pimeään niinkuin lukemattomat inhimilliset teot, jotka painuvat unhon yöhön. Seuraavana päivänä tunsin mieltäni kohottavan sankarillisen innostuksen, jonka esineenä oli Binet. Binet oli pieni, laiha, hänen silmänsä olivat syvällä kuopissaan, suu oli iso ja ääni vihlova. Hänellä oli saappaat, pienet mustat kiiltonahkasaappaat, valkoisin pistein koristetut. Hän häikäisi minut. Kaikkeus katosi silmistäni, näkyvissäni oli enää vain Binet. Nyt en voi keksiä minkäänlaista aihetta tuohon innostukseeni, lukuunottamatta saappaita, jotka palauttivat mieleen paljon mennyttä kunniaa ja loistoa. Ja jos tuota väheksytte, ette kykene milloinkaan ymmärtämään sanaakaan yleisestä historiasta. Eivätkö kreikkalaiset ole ennen kaikkea kreikkalaisia kauniine säärivaruksineen? Seuraava päivä oli keskiviikko ja lupapäivä. Taloudenhoitaja antoi meille kirjat vasta torstaina. Hän vaati meitä kirjoittamaan kuitin, ja tuo seikka herätti meissä melkoista kansalaistuntoa. Me hengittelimme mielihyvin kirjojemme tuoksua; niistä lähti liiman ja paperin haju. Ne olivat aivan tuoreita. Me kirjoitimme nimemme nimilehdelle. Muutamat tulivat tahrineeksi musteella jonkin kieliopin tai sanakirjan laidan ja huokailivat vahinkoansa. Ja kuitenkin oli laita niin, että näiden kirjapahastemme kohtalona oli tahrautua pahemmin kuin Rue Saint-Pèresin maustekauppiaan ikkuna talven lokaisena aikana. Mutta ensimmäinen tahra se aina aiheuttaa epätoivoa; toiset tulevat itsestään. Jos näitä harkintoja vähänkin jatkaa, johtuu kauas kieliopeista ja sanakirjoista. Minä puolestani etsin heti kirjakääröstäni Esther ja Athalieta. Minusta säälimättömältä tuntuvan kohtalon iskun nojalla juuri tuo teos puuttui; taloudenhoitaja, jolta sitä tiedustelin, sanoi minulle, että tulisin sen saamaan aikanaan ja ettei minulla ollut syytä huolestumiseen.
Vasta kaksi viikkoa myöhemmin, pyhäinmiestenpäivänä, minä sain Estherin ja Athalien. Se oli pieni pahvikantinen ja siniselkäinen kirja, jonka harmaaseen kansipaperiin oli painettu: Racine: Esther ja Athalie, Raamatun-aiheisia murhenäytelmiä, koulupainos. Tuo nimi ei tuntunut minusta hyvääennustavalta. Minä avasin kirjan: se oli pahempi kuin olin voinut pelätä. Esther ja Athalie olivat runomittaisia teoksia. Kuten tiedämme, on kaikki runomittainen vaikeatajuista ja ikävää. Esther ja Athalie olivat kaksi eri näytelmää ja molemmat pelkkää runnoa. Pelkkiä juhlallisia säkeitä. Äitini oli ollut armottomasti oikeassa. Esther siis ei ollutkaan maalaisnainen, Athalie ei ollut pieni kerjäläistyttö, Esther ei ollut kohdannut Athalieta tien vieressä. Minä olin siis nähnyt unta! Ihana uni! Kuinka alakuloinen ja ikävystyttävä olikaan todellisuus sellaisen unennäön jälkeen! Minä suljin kirjan ja päätin olla sitä milloinkaan enää avaamatta. Mutta päätökseni ei kestänyt.
Sinä viehättävä ja suuri Racine, runoilijoista parhain ja rakkain, sellainen oli ensimmäinen kohtauksemme! Nyt olet minun rakkauteni ja riemuni, täysi tyydytykseni ja kallein hekumani. Vähitellen elämäni varrella, kerätessäni kokemusta ihmisistä ja asioista, olen oppinut sinua tuntemaan ja rakastamaan. Corneille on sinuun verrattuna vain taitava deklamoitsija, ja enpä tiedä, onko itse Molièrekään yhtä tosi kuin sinä, ylevä mestari, jossa asuu koko totuus ja koko kauneus! Nuoruudessani, romanttisten barbaarien opetusten ja esimerkin harhaan johtamana, en heti käsittänyt, että olit kaikkein syvin ja kaikkein puhtain kaikista traagikoista; katseeni ei ollut kyllin voimakas kestääkseen kirkkauttasi. En ole aina puhunut sinusta kyllin ihastelevasti, en ole milloinkaan sanonut, että olet luonut kaikkein tosimmat luonteet, mitä runoilija on milloinkaan ilmituonut; en ole koskaan sanonut, että olit itse elämä ja itse luonto. Yksin sinä olet tuonut näyttämölle todellisia naisia. Mitä ovatkaan Sophokleen ja Shakespearen naiset verrattuina niihin, jotka sinä olet herättänyt elämään? Nukkia! Vain sinun naisissasi ovat aistit ja se herkkä lämpö, jota nimitämme sieluksi. Ainoastaan sinun naisesi rakastavat ja kaipaavat; toiset puhuvat. En tahdo kuolla, ennenkuin olen laskenut muutamia kirjoittamiani rivejä sinun muistomerkkisi juurelle, Jean Racine, rakkauteni ja hartaan kunnioitukseni merkiksi. Ja ellei minulla ole aikaa täyttää tätä pyhää velvollisuutta, olkoot nämä viimeistelemättömät, mutta vilpittömät rivit minun testamenttinani.
En ole vielä kertonut, että ensimmäisen luokan opettaja antoi minun jäljentää viisikymmentä kertaa lauseen 'Minä en ole 'oppinut läksyäni' rangaistukseksi siitä, että olin kieltäytynyt painamasta muistiini Estherin rukousta 'O mon souverain roi' (ranskankielen kauneimpia säkeitä). Ensimmäisen luokan opettaja oli surkea maallikko. Sillä tavalla ei runoilijan kunniaa kosteta. Nyt minä osaan Racinen ulkoa, ja hän on minulle aina uusi. Toisin on laita sinun, sinä vanha Richou (se oli opettajani nimi): minä inhoan muistoasi. Sinä häpäisit Racinen säkeet ottamalla ne tahmeaan mustaan käteesi. Sinussa ei ollut sopusoinnun vaistoa. Sinä ansaitsit Marsyaan kohtalon. Ja minä annan itselleni tunnustuksen siitä, että kieltäydyin oppimasta Estheriä sinun ollessasi opettajanani. Mutta te, Maria Favart, Sarah, Bartet, Weber, olkaa siunatut siitä, että jumalaiset huulenne vuodattivat Estherin, Phèdren ja lphigénien säkeitä kuin hunajaa ja ambrosiaa.