Äitini yritti saada minua vakuutetuksi, mutta isä kehoitti häntä kiihkeästi jättämään minut julkeuteni ja typeryyteni valtaan.
— Hän on idiootti, lisäsi isä.
Äiti huokasi. Minä näin ja näen vieläkin, kuinka hänen povensa kohoili mustien silkkiliivien alla, joiden yläreunassa oli pieni solmunmuotoinen kultainen solki vipajavine tupsuineen.
Seuraavana päivänä, kahdeksan aikaan, Justine vei minut lukioon. Minulla oli hieman syytä olla huolissani. Latinan harjoitukseni ei minua tyydyttänyt, vaan tuntui sellaiselta, ettei kukaan voinut olla siihen tyytyväinen. Jo sen ulkoasu ilmaisi epätäydellistä ja virheellistä työtä. Käsiala, joka oli aluksi verrattain huolellista ja pientä, huonontui ja muuttui nopeasti ja oli viimeisillä riveillä ihan muodotonta. Mutta minä työnsin tuon huolen sieluni pimentoihin; hukutin sen. Kymmenen vuoden iällä olin jo viisas ainakin eräässä kohden: käsitin, ettei pidä mitenkään valittaa sitä, mikä on auttamatonta, ettei korjaamattomassa onnettomuudessa pidä etsiskellä korjausta, kuten sanoo Malherbe, ja että jonkin virheen katuminen merkitsee pahan tekemistä vieläkin pahemmaksi. Ihmisen tulee antaa paljon anteeksi itselleen tottuakseen antamaan paljon anteeksi toisille. Minä annoin itselleni anteeksi kirjoitusharjoitukseni. Kulkiessani maustekauppiaan myymälän ohi näin säilykehedelmiä, jotka kiiltelivät rasioissaan niinkuin jalokivet valkoisella sametilla sisustetussa lippaassaan. Kirsikat olivat rubiineja, enkelijuuret smaragdeja, luumut isoja topaaseja, ja koska näkö on se aisti, joka tuo minulle voimakkaimpia ja syvimpiä vaikutelmia, jouduin kiusaukseen ja valitin, etteivät varani sallineet minun ostaa erästä noista rasioista. Mutta minulla ei ollut riittävästi rahoja. Kaikkein pienimmät maksoivat frangin ja viisikolmatta sentiimiä. Menneiden asioiden pahoittelu ei ole milloinkaan minua vallinnut; tulevaisten kaipaus sitävastoin on ohjannut koko elämääni. Voin sanoa olemassaoloni olleen yhtä ainoata pitkää kaipausta. Minä rakastan kaipausta, rakastan kaipauksen iloja ja murheita. Voimakas kaipaus on melkein omistamista. Mitä sanonkaan! Onhan se omistamista, joka ei tiedä kyltymisestä eikä kyllästymisestä. Mutta tiedänkö aivan varmaan tunnustaneeni tällaista kaipauksen filosofiaa, ja oliko se ajatuksissani täysin valmiina? En rohkenisi sitä todistaakseni ojentaa kättäni liekkeihin. En myöskään vanno, ettei kaipauksen poltto ole paljoa myöhemmin ollut kyllin tuima aiheuttaakseen minulle tuskaa. Onnellinen asia, ellen olisi milloinkaan kaivannut muuta kuin säilykehedelmiä rasioineen!
Justinen ja minun kesken vallitsi erittäin tuttavallinen suhde. Minä olin hellä, hän oli vilkas; minä rakastin häntä tuntematta saavani vastarakkautta, mikä seikka, se tunnustettakoon, ei ollut ollenkaan luonteeni mukainen.
Tuona aamuna me marssimme kohti koulua pidellen kumpikin puoleltamme koululaukkuni hihnoista ja nykien niin, että olimme vaarassa kaatua; mutta niin ei kumminkaan käynyt, me olimme vankat. Minä kerroin tavallisesti Justinelle kaikki, mitä opettajani olivat päivän mittaan sanoneet minulle kiusallista tai loukkaavaakin. Minä kyselin häneltä vaikeita asioita samoinkuin minulta itseltäni oli kyselty. Hän ei vastannut mitään tai vastasi huonosti, ja minä sanoin hänelle niinkuin oli itselleni sanottu: Sinä olet aasi. Saat huonon arvosanan. Etkö häpee laiskuuttasi? Mainittuna aamuna kysyin häneltä, tunsiko hän Esther ja Athalien.
— Herraseni, vastasi hän, Esther ja Athalie ovat kaksi nimeä.
— Tuosta vastauksesta ansaitset rangaistuksen, Justine.
— Kaksi nimeä, pieni herrani. Natalie on oman sisareni nimi.
— Varsin mahdollista, mutta sinä et ole lukenut kirjasta Estherin ja
Athalien tarinaa. Ei, sinä et ole lukenut. Niinpä kerron sen sinulle.