— Epäilemättä, lapsukaiseni, mutta ne ovat kaksi eri näytelmää.
Minä kuuntelin sanoja niin typerin ilmein, että erinomainen äitini katsoi tarpeelliseksi selittää asiaa erittäin helppotajuisesti.
— Kaksi näytelmäkappaletta, lapseni, kaksi murhenäytelmää. Esther on toinen näytelmä, Athalie toinen.
Silloin minä vastasin vakavasti, tyynesti ja päättävästi:
— Ei.
Hämmästynyt äitini kysyi minulta, kuinka voin väittää vastaan niin järjettömästi ja epäkohteliaasti.
Minä toistin kieltosanani, sanoin, ettei ollut kysymyksessä kaksi näytelmää. Väitin, että Esther ja Athalie oli yksi ainoa kertomus, ja sanoin tietäväni, että Esther oli paimentyttö.
— Siinä tapauksessa on puheena Esther ja Athalie, jota minä en tunne, sanoi äiti. Voithan näyttää minulle kirjan, josta olet sen kertomuksen lukenut.
Minä olin muutaman silmänräpäyksen ajan vaiti ja synkkänä, ja lausuin sitten jälleen, sielu katkeruuden ja alakuloisuuden hämmentämänä:
— Saat uskoa, ettei Esther ja Athalie ole kaksi näytelmää.